30.4.2012

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat

Pierre Pevelin Kardinaalin miekat sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Espanja on Ranskan suurin vihamies, ja etenkin organisaatio Musta kynsi aiheuttaa Ranskan kardinaalille päänvaivaa. Hän päättää vanhan ammattisoturiryhmän kokoon, estääkseen Mustaa kynttä saamaan suunnitelmiaan läpi.

Kirja oli mielenkiintoinen. Itse luin vahingossa sarjan kakkososan ensin, muttei oikeastaan haitannut. Kirjassa esiintyi lohikäärmeitä, niiden sukulaisia draakkeja, liskomiehiä ja sekaverinen (ihmisen ja lohikäärmeen jälkeläinen).

Kuvailu oli aika ihanaa. Porukkaa ei vain lyöty kasaan PAM! vaan se kokoontui pikkuhijaa, viimeisen liittyessä joukkoon vasta loppumetreillä. Kirjaan mahtui paljon salaisuuksia ja juonenkäänteitä, kaikki eivät edes paljastuneet kunnolla, ja kirja jätti odotuksia seuraavaa osaa varten. (Jonka siis luin ensin. Pöh.) Kirja piti loppuun asti jännityksessä..

Rakastuin kirjan hahmoihin. Soturiryhmään kuuluu niin erilaisia henkilöitä, on naistenmiestä ja tunteetonta 'konetta', isällisiä hahmoja ja naissoturi. (Soturi saattaa kyllä olla väärä sana.. Kenties salaseuralainen? En tiedä). Kullakin on oma persoonallisuutensa, on vaitelias ja vaikenematon, tiimissä toimiva ja yksinäinen valttikortti...

Toisaalta, kirja oli haastavaa luettavaa. Koska se sijoittui Pariisiin, ja kirjassa oli paljon kuvailua, esimerkiksi teiden nimiä oli melkoisesti, meni lievästi sanottuna sekaisin. Entisenä ranskanopiskelijana yritin itse lausua teiden nimet mielessäni, kuten myös henkilöiden nimiä, mikä häiritsi lukemista vähäsen. Toisaalta, kun oppi lukemaan kirjan tyyliä, pystyi hyppimään outojen kohtien yli. Oudoilla tarkoitan lähinnä nyky-Pariisin ja 1600-luvun Pariisin erojen kuvailuja, ja paikkojen historioiden kuvailua, joilla ei tarinan kannalta ollut mitään merkitystä.

Ehkei kaikkein helpoin kirja lukea, mutta mielestäni hyvinkin lukemisen arvoinen!
-'n

27.4.2012

Angie Sage: Septimus Heap - Flyte

Angie Sagen Flyte on Septimus Heap - sarjan toinen osa. Kirja on edeltäjänsä tapaan vauhdikas ja täynnä potenttiaalisia vaaratilanteista, joista sarjan lapset selviävät nokkeluudella ja vähän onnellakin.

Flyte on mielestänsä ensimmäistä osaa huonompi - kärsiiköhän sekin sitten toisen kirjan kirouksesta (sarjojen 2. osat ovat usein, etenkin kun ensimmäinen osa jättää korkeat odotukset, huonompia kuin 1. osa), en tiedä. Kirjassa tapahtui mielestäni melkein liikaa, alun tapahtumat eivät jotenkaan sopineet loppuun, pompittiin siellä-täällä.. Juoni oli tavallaan mukava, mutta vähän turhan sekava. Toisaalta, alun tapahtumat olivat koko matkan mukana, mutta tuntuivat minusta vähän turhan irtonaisilta.

Myös kirjan nimi tuntui vähän hämärältä. Yhdistin Flyte - sanan (ja suom. painoksen nimi Varjo, ei sovi tähän pohdintaan, mutta kirjaan kylläkin) Flute - sanaan, huiluun, ja olin ymmälläni. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa mistään huiluista - no ei ihme, ei kirjassa mistään huiluista puhuttukaan, ja otsikko viittasi erääseen loitsuun, flyte - flight.

Unohdin mielestäni ensimmäisestä osasta kirjoittaessani kehua kirjojen ulkoasua. Alkuperäisteokset, tai ainakin nämä painokset, joita minä olen lueskellut, ovat aivan upean näköisiä. Kirjat ovat normaalia kirjoja lyhyempiä, ja sivujen reunat ovat upeita: kun kirja on kiinni, ja sitä katsoo sivulta, about 10 sivun paksuiset 'jakeet' ovat edellistä 10 sivua kapeampia, joten sivulle tulee ihana lovikko.. Pokkarimallissa, saati sitten suomennoksissa, tätä ei ole, mutta noissa kovakantisissa kylläkin. Ulkoasu sopii mielestäni kirjojen tyylille täydellisesti.
-'n

23.4.2012

Kiersten White - Paranormaali

Kiersten Whiten Paranormaali - kirjan ajattelin esitellä lähinnä takakansitekstin kautta, mikä oli mielestäni aika loistava.

"Kuusitoistavuotias Evie on aina pitänyt itseään ihan tavallisena nuorena - huolimatta siitä, että hän työskentelee Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä, hänen ex-poikaystävänsä on keiju ja hän on kovaa vauhtia retkahtamassa muodonmuuttajaan ja on kenties ainoa ihminen, joka näkee paranormaalien lumouksen läpi.
Kaiken lisäksi Evie saattaa olla muinaisen, kaikkien yliluonnollisten olentojen tuhoa povaavan ennustuksen keskiössä.
 Se siitä normaalista".

Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi vähän erilaisen näkökulman yliluonnollisiin otuksiin. Päähenkilön, Evien, paras ystävä on merenneito, hän työskentelee ihmissusien kanssa ja käyttää kulkureittinään keijupolkuja, joille pääsee vain keijun kanssa. Hän ei ole koskaan elänyt 'normaalia' elämää, ja hänen käsityksensä esimerkiksi lukiosta perustuu TV:n teinidraamaan. 

Kerronta on melkoisen mukaansatempaavaa, vaikka kirjassa ei loppujen lopuksi tapahdu aivan älyttömästi, mutta tarpeeksi kuitenkin. Kirjaan mahtuu toinen toistaan mielenkiintoisempia juonenkäänteitä, jotka ovat loppuunasti mietittyjä, mielestäni mikään ei jää roikkumaan. 

Kirja ei ehkä kuitenkaan ole henkilökohtainen suosikkini, en pidä rakkaussotkuista ihan hirveästi, vaikka tämä nyt ei kovin sotku oikeastaan ollutkaan, mutta minun sydäntäni lähempänä ovat actionmaisemmat kirjat. Tästä jäi mieleen eniten rakkaustarina, ja kaikki muu oli melkein toissijaista, vaikka todellisuudessa kirjassa muut tapahtumat veivät 3/4 koko kirjasta. Rakkaustarina kuitenkin kietoi kirjan yhteen, joten siinä kai syy. 

Lukemisen arvoinen? Kyllä. 
Luenko sarjan tulevat osat? Kyllä.
-'n

9.4.2012

Angie Sage: Septimus Heap - Magyk

Angie Sagen Septimus Heap- sarja. Fantasiasarja, osia on tähän mennessä ilmestynyt ainakin kuusi. Mahtavaa luettavaa, englanniksi tosin vähäsen hankalaa kirjalle ominaisten sananväännösten takia, muttei liian vaikeaa kuitenkaan. Hupaisia tapahtumia ja odottamattomia sekä mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Kirjojen tyylistä tekee vielä ihanamman se, että jokaisen kirjan takana on pieniä tarinoita sarjan sivuhahmoista: esimerkiksi mitä heille tapahtui ennen kirjaa, kirjan tapahtumien jälkeen tai jotakin, jota voisi haluta tietää. 'Tietoiskut' ovat hupaisia ja ihania, koska usein sivuhenkilöt eivät saa tarpeeksi tilaa itse tarinasta, mutta tällä tavalla sivuhenkilöidenkin tarinat kerrotaan.

Magyk, ensimmäinen Septimus Heapista kertova kirja. Kirjan nimi kertonee melko paljon, Magyk (suom. Magiaa). Magia on muuttunut entisen kuningattaren ja ExtraOrdinary wizardin (olisikohan suomennettuna ollut erityisvelho) murhan jälkeen tabuksi. Kuningattaren nyt 10-vuotias tytär, noin päivän vanhan äitinsä kuoleman aikaan, on löytynyt, ja hänen peräänsä on lähetetty salamurhaaja. Prinsessa onnistuu kuitenkin pakenemaan linnasta ottoisänsä ja -veljensä, nykyisen ExtraOrdinary wizardin ja Poikien armeijan pojan 412 kanssa. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka pitää lukijan jännityksessä loppuun asti.

Rakastan tapaa, jolla Sage on kuvannut eri hahmoja: ExtraOrdinary Wizard Marcia Overstrand on vähän turhamainen nainen, joka halluaa kaiken hetinyt, ja tahtoo palauttaa Magian sen vanhalle paikalleen. Poika 412 on Poikien armeijassa opetettu vihaamaan velhoja, mutta ajattelee myös omilla aivoillaan. Pidän myös siitä, että prinsessa ei ole perinteinen pumpulissa kasvanut hattarapäinen blondi, vaan tavallinen tyttö, jolla on tavallinen (otto)perhe ja veljiä.

En oikein osaa kirjoittaa tästä kirjasta. Mitä kertoisi, mitä ei, ettei menisi liian spoilaavaksi. Sanon kuitenkin, että Septimus Heapit ovat hyvinkin lukemisen arvoisia, vähän paksuhkoja ja raskaahkoja, mutta kuitenkin mielestäni erilaisia kuin muut lukemani velhokirjat. Pidän näistä melkein yhtä paljon kuin Pottereista, mikä johtuu kahden sarjan erilaisuudesta: Sagen velhot ovat hyvinkin erilaisia kuin Rowlingin velhot. Ihastuttava maailma, paikoitellen vähän hämmentävä, mutta lukeminen kannattaa kyllä.
-'n

6.4.2012

Natsuki Takaya: Fruits Basket

 Nyt esittelyyn mangasarja Fruits Basket, by Natsuki Takaya.  Kuvia on muutamia, mikä johtuu siitä, että mielestäni 23-osainen mangasarja ansaitsee enemmän kuin ensimmäisen pokkarin kannen esittelyynsä.. Ja muut kannet olen valinnut ihan vain hahmojen perusteella, minulla ei juuri ole muistikuvaa, mitä tapahtui missäkin kirjassa, sillä kun lukee 23 pokkaria putkeen, vähäsen hämärtyvät nämä rajat, mitä tapahtuu missäkin kirjassa. Kuvissa ovat ylhäältä alaspäin Tooru, Kyoo, Hatori, Hatsuharu. Fruits Basket-sarjaa suosittelen kenties kasi-ysi-lukioluokkalaisille. Sarjassa on synkkiä kohtia, mutta myös valoisia hetkiä.

Fruits Basket, aka. Furuba, kilpailee lempimangasarjani-tittelistä kevyesti. Tosin en ole kovin monia mangoja lukenut, käytännössä Dragon ball:it, Inuyashat, Ranma½:t ja muutamista sarjoista ensimmäisiä kirjoja, ja näistä sarjoista en ole paljoa pitänyt. Furuba on hyvin erilainen kuin edellämainitut, sillä lienee eniten yhteistä Ranma½ kanssa, tosin luin Ranmat joskus kutos-seiskaluokilla, joten en juurikaan muista niistä mitään, mutta saattaisi olla aika saman tyylinen. Tai sitten ei. Älkää takertuko tähän liikaa, en tosiaankaan muista Ranmoista muuta, kuin sen, että Ranman sukupuoli vaihtuu, kun hän saa vettä niskaansa, riippuen sen lämpötilasta, mutten muista, muuttuiko hän kylmästä tytöksi vai kuumasta, epäilen, että kylmästä. En muista.

Furuba. Sarjan päähenkilönä on Tooru Honda, sarjan alussa lukion ekavuotinen tyttö, joka tutustuu Sooma-sukuun, ja oppii Sooman suvun synkän salaisuuden. Sooman suvussa on 13 jäsentä, jotka muuttuvat vastakkaisen sukupuolen halauksesta joksikin kiinalaisen eläinradan eläimeksi, riippuen horoskooppimerkistään.  Eläinradan tarina löytyy
jostakin pokkarista, alkupäästä varmaankin. Eläimeksi muuttuminen on kirous ja asia, jota suku varjelee keinolla millä hyvänsä, edes koko suku ei tiedä siitä, mutta Tooru saa tämän selville. Hänelle ei kuitenkaan tule seuraamuksia, vaan päätyy itseasiassa asumaan joidenkin eläinradan jäsenten, Koiran, Rotan ja Kissan luokse. Tästä tapahtumasta alkaa kolmivuotinen seikkailu, joka muuttuu aina vain synkemmäksi, mutta jolla on sykähdyttävä, ennalta-arvaamaton loppu.

Sarjan tapahtumat tulevat ajallaan, ei ole tylsiä hetkiä, aina tapahtuu jotakin ennalta-arvaamatonta. Tapahtumat eivät kasaannu vain yhteen kohtaan, ne eivät juuri toista itseään, vaan ilmestyvät milloin minkäkin kulman takaa. Mangassa vihjataan tuleviin, vielä selvittämättömiin tapahtumiin ihanan salakavalasti, melkein huomaamattomasti, ja kun asiat lopulta selviävät, ei ikinä olisi kuvitellutkaan niiden menevän, miten ne menevät. Sarjassa on uskomattomia juonenkäänteitä ja ne tulevat täysin odottamatta.
Sarjan hahmot ovat toinen toistaan ihastuttavampia. Vaikka sarjassa on paljon henkilöitä, jokaisella on omanlaisensa persoona, kaikkia ei tavata heti, vaan pikkuhiljaa toinen toistaan mielenkiintoisemmissa tilanteissa. Sarjasta löytyy riitapukareita, kilttejä ja kylmiä ihmisiä ja julmia sekä hössöttäviä vanhempia. Lempihahmoihini kuuluvat Kyoo, Hatori, Hatsuharu ja Kazuma. Kirjan naishenkilöistä voisin kai mainita päähenkilö Toorun lisäksi Hanijaman ja juonen kannalta merkityksettömän Mayun (luokan opettaja). Käytännössä rakastan kuitenkin kaikkia sarjan hahmoja, siellä ei oikeastaan ole ketään, josta en hahmona pitäisi, tosin useat ovat sellaisia, joita en oikeassa elämässä sietäisi hetkeäkään.. Etenkin minun käy sääliksi Hatoria...

Sarja on aluksi vaikea lukea, jos ei tunne japanilaista puhuttelua, joka on tärkeässä roolissa Furubassa. Kirjoissa ei olisi mitään intoa, jos suomennosvaiheessa puheliitteet (-san,-kun,-chan-,nee-san...) oltaisi jätetty pois. Suosittelenkin, että ensin vähän lueskelee kirjan takaa puhutteluliitteiden ja -tapojen merkityksiä, niin sarjasta saa huomattavasti enemmän irti. Melkein voisi lukea parikin osaa, ja kun oppii liitteiden merkitykset, aloittaa alusta, jotta lukukokemus ei häiriinny.

Sarja on paikotellen hyvin koskettava. Äkkiseltään muistuu ainakin viisi kohtaa mieleen, joissa parun silmät päästäni, vaikka yleensä en paru lukiessa kirjoja tai katsoessa leffoja (poikkeuksena, joka vahvistaa säännön lienee Snapen tarina Pottereissa..), mutta Furubassa oikeasti itkin. Yhä, vaikka olen lukenut sarjan jo useampia kertoja. Mutta rakastan sitä, ja tarina on niin upea... Ja koskettava. Ei voi muuta sanoa.

Yhteenveto: Hitto, lukekaa!
-'n