29.2.2012

J.R.R Tolkien - Keskeneräisten tarujen kirja

Tolkienin Keskeneräisten tarujen kirja: kätevä ja raivostuttava. Kirja pitää sisällään nimensä mukaisesti muutamia Tolkienin tarinoita, jotka eivät joko valmistuneet tai eivät päätyneetkään esimerkiksi Silmarillioniin. Keskeneräisten tarujen kirjan on koonnut J.R.R:n poika Christopher, ja jollen kovin paljon väärin muista, Christopher oli J.R.R:n nuorin poika, tosin tätä en mene vannomaan, siitä on jo aikaa, kun luin äidinkielenkurssilla Carpenter-nimisen kirjailija tekemän elämäkerran. Voisin tähän vielä lisätä nippelitietona Tolkienin etunimen olleen John Ronald Reyes. Jollen väärin muista.. 

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta erittäin raskas lukea, sillä tarinat pomppivat välillä hirveästi, ja kaikkea aiheesta ei ollut kerrottu näissä taruissa, esimerkiksi Túrinista, josta ilmeisesti kerrotaan Húrinin lasten tarinassa enemmänkin, kerrottiin muutoin ihan hyvinkin, mutta keskeltä jäi pitkä pätkä tekstiä pois, joten olisi varmaan pitänyt lukea tätä yhtä aikaa Silmarillionin, Húrinin lasten tarinan ja Sormusten herrojen kanssa, tosin kolmannesta ja neljännestä ajasta kirjassa ei ollut paljoa.

Keskeneräisten tarujen kirjalla on omat hyvät puolensakin. Kirjan lopussa oli loistava hakemisto: Keski-Maan eri paikat ja Tolkienin useat hahmot olivat suurin osa, ainakin kaikki mitä itse etsin, olivat listattu ja selitetty hakemistossa. Valaisi erittäin paljon outoja hahmoja ja paikannimiä vilisevää kirjaa, selkeytti sitä melkoisen hyvin, sillä jos unohti, kuka jokin hahmo oli, tai missä jokin paikka on, pystyi sen äkkiä selaamaan takaa.

Minua kiehtoi Keskeneräisten tarujen kirjassa eniten tarinat Tuorista, ihmisestä, joka etsiytyi haltijoiden salattuun valtakuntaan ensimmäisellä ajalla ja oli Túrinin sukulainen, tosin en enää muista tämän salatun haltiavaltakunnan nimeä. Lisäksi toinen mielenkiintoinen (sormustenherrarakkauteni tähden) tarina oli Kurjenmiekkakenttien taistelusta kertonut pätkä, taistelusta, josta olin aina halunnut tietää lisää.

Yleisilmeeltään kirja on lukemisen arvoinen, ei vaadi täyttä kannesta kanteen lukemista, itsekin skippasin pari tarua, jotka eivät aiheeltaan kiinnostaneet minua yhtään, mutta voin kuitenkin hyvällä omatunnolla sanoa lukeneeni kirjan. Raskas? Kyllä. Sekava? Kyllä. Vaikeaselkoinen? Kyllä. Mielenkiintoinen? Kyllä. Kannattaako lukea? Kyllä, jos Tolkienin Keski-Maa kiinnostaa hiukkaakaan enemmän. Ei, jos Sormusten herrojenkin lukemien tuotti tuskaa, ja jollei ole lukenut Silmarillionia aiemmin.
-'n

Seuraavissa kirjasesittelyissä mennee hetki, sillä aion esitellä Sormusten herrat yhtenä pakettina, ja kolmatta en ole ehtinyt aloittaa vielä, ja lisäksi lainasin kirjastosta pinon Septimus Heappeja (Kirj. Angie Sage) ja todennäköisesti keskityn nyt niihin, ja niistäkin vähän ajattelin jotain yhtenäisempää ja laajempaa esittelyä, kun ne olen saanut luettua. Tosin Michael Scottin Kirjanvartija ei ole enää kovin pahasti kesken, joten siitä saattaa tulla seuraava esitelty kirja, tosin en tiedä. Sen näkee sitten.

14.2.2012

P.C & Kristin Cast: Hunted

House of the night - sarjan viides osa. Kirja on Castille uskolliseen tapaan täytetty huumorilla ja vaaratilanteilla - ja jälleen kerran päähenkilön, Zoeyn, miesseikkailuilla.. Tämä oli ensimmäinen teos Castilta, jonka luin alkuperäiskielellä, ja se oli paikotellen vaikeaa ymmärtää, suurin osa helppoa, mutta koska kirja on hyvin puhekielinen, höystettynä paikotellen sivistyssanoilla, sitä on välillä vaikea tajuta, etenkin noiden sivistyssanojen merkitykset menevät täysin ohitse.

Kirja oli kyllä mielenkiintoinen, ei juurikaan tylsiä hetkiä, mutta siinä tapahtui melkeinpä liian paljon. Yksi loukkaantuu, kiidetään sinne, jutellaan, toinen loukkaantuu, kiidetään tänne, taas yksi loukkaantuu, suoritetaan jäätävä ja vaarallinen suunnitelma ja katsotaan, josko saataisiin tuhottua paha. Tai ainakin karkotettua. Kirjassa oli myös paljon runoja, jotka kuvittelisin olevan koomisen kuuloisia suomennettuina...

Sarja on kyllä hyvä, mutta minua on alkanut ärsyttää sen puhekielisyys ja minä-kerronta. En ole ikinä tosin pitänyt hirveästi minä-kertojista, mutta tässä sarjassa puhekielisyyden ja minäkerronnan yhdistelmä on järkyttävä. Tai ehkä tuo ei ole suoraa minä-kerrontaa, kaikista henkilöistä puhutaan nimeltä, ei Zoeysta 'minänä', mutta selkeästi Zoeyn puolelta, ei objektiivisella tavalla.
Tosin tähän täytyy sanoa minä-kerronnan puolesta se, että rakastan Rick Riordanin kerrontatyyliä Heroes of Olympuksessa ja Kane-chronicle -sarjassa, joissa kertoja on tämän sarjan tapaan jonkun hahmon puolelta selkeästi kerrottu, mutta kertojat vaihtuvat, esimerkiksi Kaneissa sisaruspari kertoo vuorotellen tapahtumia, a HoO:ssa kolme ihmistä kertoo vuorotellen, riippuen mihin asiaan Riordan tahtoo kerronnallaan painottaa.


Ylipäätään fiilis House of the night - sarjasta on se, että taidan vain odotella suomennoksia, jotka saa aina kirjastosta, enkä vaivaudu tilaamaan alkuperäiskielisiä teoksia satakunnan alueelta, jolloin varausmaksu on 50snt, ja vaikka sarja onkin hyvä, en jaksa vaivautua.
-'n

Tätä postausta seurannee blogihiljaisuus, sillä minulla on tavalliseen tapaani 5 keskeneräistä kirjaa, joista kaksi on raskaslukuisia, yksi on Sormusten herrasta, eli pirun pitkä, ja kahta ei juuri inspaa lukea. (Lisäksi sain vihdoinviimein LotR-Extended edition-DVD:ni postissa, joten pari seuraavaa päivää menee niitä tuijotellessa.. En jaksa odottaa viimeiseen osaan pääsyä, kun leffa kestää neljä tuntia, ja sisältää kaikkia ihania extrakohtauksia, jotka normiLotR:stä puuttuvat)

5.2.2012

Veera Laitinen: Surunsyöjät

Veera Laitisen Surunsyöjät oli hämmentävä romaani.. Suurin hämmennyksen syy, oli kun äsken vähän googlailin, tajusin, että kirjailija on syntynyt vuonna 1997, ja tämä selittää kirjan kieleen liittyviä ihmetyksen kohteitani.

Surunsyöjät on mielestäni low-fantasykirja, vaikka tapahtumakaupunki onkin kuvitteellinen. Hämmennyin aluksi nimenomaan kirjan kieltä ja kerrontaa, se ei jotenkaan sopinut mielestäni mihinkään lokeroon: paikoitellen vanhahkoja ilmauksia, ja paikoitellen täysin nykykieltä, esimerkiksi 'revetä nauramaa' käytettiin aika usein. Tällä hetkellä olen aika pirun kateellinen, että joku minua kolme vuotta nuorempi on keksinyt tuollaisen tarinan, joka tosin on vielä melkoisen everyday-kategoriaan menevä, sillä tämä sarjan ensimmäinen osa sijoittuu lähinnä Blue Cove - kaupungin lukioon ja päähenkilö Hope McKayan elämään, jolla oli aika masentava lapsuus, josta tosin kerrottiin kirjassa raivostuttavan vähän, mutta samalla paljon. Kirjasta tekee myös mielenkiintoisen, että siinä on uudenlainen fantasiahahmorotu, Surunsyöjät, jotka ovat jonkinlaisia enkeleiden ja vampyyrien yhdistelmiä.. Niin, ja kirjasarjan eräs todennäköisesti tulevaisuudessa tärkeimpiin hahmoihin kuuluva 'pahis'pomo (tosin tämän kirjan perusteella en osaa sanoa, onko tämä paha, hyvä, vai jotain siltä väliltä), itse Kuolema, on nainen..

Kirjan alkupuoli oli vähän tylsähkö, kolmen ystävyksen lukioon tulee uusi oppilas, poika nimeltä Victor, joka on tietenkin kaikkien koulun tyttöjen unelma - totta kai heti kahden kolmesta kaveruksestakin, vaikka tämä kolmas, joka aluksi vihaa poikaa, lopulta ymmärtääkin pitävänsä pojasta ystävänä, ja kenties vähän muunakin kuin pelkästään ystävänä. Hope ja Victor kuitenkin salailevat asioita, ja lopulta, kun Hope saa totuuden kiristettyä Viktorilta väärinkäsityksien kautta, hän ei olekaan enää niin varma, mitä tästä unelmapojasta pitäisi ajatella.
Kirja muuttui mielenkiintoiseksi ja pimeämmäksi loppua kohden, ja Victoriin liittyvät salaisuudetkin alkoivat pikkuhiljaa selvitä. Kirjan viimeiset sanat jättävät valtaisan odotuksen tunteen seuraavaa osaa kohtaan. Kirjasarjasta on (mitä googlettamalla ymmärsin) tulossa ilmeisesti viisiosainen, ja toisen osan pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna.

Tämä kirja todistaa, että kuka vain voi kirjoittaa. Ehkä minunkin pitäisi taas alkaa suunnitella erästä tekstiäni vähän pidemmälle, yksi suurimmista haaveistani kun on kirjoittaa oma kirjasarja, josta toivoisin tulevan trilogia. Ja tottakai tämä trilogiani käännettäisiin monille kielille, ja saavuttaisi LotRien ja HP:n aseman.. Taidan joskus pudota pilvilinnoistani, kovaa ja korkealta, tähän tavalliseen, kylmään, masentavaan maailmaan...
-'n

4.2.2012

George Orwell: Eläinten vallankumous

George Orwellin Eläinten vallankumous oli hämmentävä ja mielenkiintoinen kirja. Se tosin oli melko ohut, ja itse arvostan paksuja kirjoja enemmän kuin ohuita. Kyseiseen kirjaan tartuin äidinkielen Klassikkokurssin ja muutaman suosittelijan ansiosta, ja olihan se ihan lukemisen arvoinen läpyskä, joka on Venäjän vallankumouksista tehty satiiri.

Eläinten vallankumouksen alussa maatilan, Kartanon, vanha sika, Majuri, kertoo nähneensä unta maailmasta, jossa eläimet ovat vapaita ihmisten komentelusta, ja että jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen. Majuri kuolee, ja eläimet jäävät haaveksimaan tästä eläinten maailmasta. He päättävät ajaa maatilan isännän, Jonesin, ja tämän perheen pois Lumipallo-nimisen sian johdolla. Häätö onnistuu, ja eläimistä tulee tasa-arvoisia, ainakin hetkeksi... Lumipallo asettuu eläinten johtoon, muiden sikojen ollessa myös johtavia henkilöitä, Napoleon Lumipallon 'johtajaparina' ja Vinku-nimisen sian puhuessa eläimiä ympäri milloin missäkin tilanteessa, mielistellen kulloistakin johtajasikaa ja aiheuttaen propagandalla eläinten kiltin sikojen seuraamisen.

Ehkä vähän hämmentäväkin kirja, kun ajatteli kirjana, eikä minään poliittisena vallankumousta käsittelevänä satiirina. Välillä oikeasti unohti, että kyseessä oli eläimiä. Kirjan loppukin oli hyvin tehty. Se loppui sanoihin "Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi". Todentuntuinen tarina hyvän tarkoituksen takia aloitetusta asiasta, jonka yksittäinen ahne henkilö saattaa pilata ja muuttaa täysin alkuperäisiä tavoitteita vastakkaiseksi.
-'n