Groom, Winston: Forrest Gump

Winston Groomin Forrest Gump lienee monelle tuttu (tai ainakin joskus kuullut ko. herrasta) elokuvasta Forrest Gump. Omaan silmääni osui kirja samalla nimellä porukoiden kirjahyllyssä, ja päätin napata sen luettavaksi, ja olin melkoisen yllättynyt: kirja oli huomattavasti leffaa laajempi (no tietenkin) ja leffassa oli joitain kohtauksia muutettu (kuinkas muuten?)

Forrestin tarina kerrottiin minämuodossa, ja koska puhujana oli Forrest, 'idiootti syntymästä asti', kieli oli sen mukaista: virheitä, sanoja sekaisin, ties mitä. Eli, en suosittele kielioppinatseille (jollainen itsekin aina välillä olen..). Tekstin tyyli sopi kyllä kertojalle loistavasti, mutta lukeminen kävi välillä vähän raskaammaksi virheiden takia, vaikkei niitä ollutkaan millään tavalla liikaa.





Spoilers!

Leffassahan Forrestin tarina menee käytännössä koulusta yliopistoon pelaamaan jalkapalloa, jossain vaiheessa juostaan kuin mikäkin, käydään sotimassa, saadaan kunniamitalli, perustetaan katkarapubisnes ja lopulta päädytään varakkaaksi henkilöksi, joka on menossa tapaamaan koko elämän aikaista ihastustaan, jonka kanssa on enemmän ja vähemmän seurustellut, ja tapaa poikansa.

Kirja on huomattavasti laajempi, yksityiskohtaisempi, ja huomattavasti mielenkiintoisempi. Forrestin elämään mahtuu muunmuassa avaruusmatka orangin kanssa, leffatähteilyä, shakkiturnauksia ja kädenvääntöä, bändissä soittamista ja ihmissyöjäheimon tapaaminen viidakossa. Tarina etenee nopeasti asiasta toiseen, tylsiä hetkiä ei juuri tule. Forrestia taidettiin yrittää jopa USA:n kongressiin.

Spoilers end!

Yleisilmeeltään kirja oli mukaansatempaava ja miellekäs, erilainen tuttavuus. Risuja en oikeastaan anna kuin kielestä, vaikka se sopikin kirjan tyyliin, joten tavallaan sen voisi laskea myös ruusuiksi. Suosittelisin kirjaa ehkä lukioikäisistä vanhemmille, jotka eivät pelästy tekstissä piileviä virheitä, ja koska kirjan tapahtumat ovat välillä dramaattisia, nuoremmille kirja ei välttämättä sovi.

Brown, Dan: Enkelit ja demonit

Dan Brownin Enkelit ja demonit-romaani. Ensimmäinen oikea aikuistenkirja, jonka olen lukenut, ja pidin kyllä. Kirja ei kenties ole kaikille, paikoitellen hivenen pitkäveteistä dialogia ja toisaalta teoksen historiaviittaukset saattavat ajaa jotkut lukijoista pois.

Historiantutkija Robert Langdon kutsutaan Cernin tutkimuslaitokseen, kun eräs laitoksen tutkijoista murhataan, ja hänen rinnassaan on Illuminati-veljeskunnan polttomerkki: veljeskunnan, joka on vastustanut kirkon oppeja , ja johon on kuulunut useita merkittäviä tiedemiehiä. Veljeskunnan on kuitenkin ajateltu olevan kuollut.
Myöhemmin selviää, että Cernistä on varastettu antimateriaa, mikä voi aiheuttaa voimakkaan räjähdyksen. Antimateria jäljitetään lopulta Roomaan, tarkemmin Vatikaaniin, jonne professori Langdon lähtee fyysikko Vittoria Vetran, murhatun tiedemiehen ottolapsen, kanssa, ja alkaa kilpajuoksu kelloa vastaan: antimateria räjähtäisi samana iltana puolen yön aikaan, ja Vatikaanissa on menossa Paavinvaali, joten Vatikaani tulvii turisteista, mutta kaikki ei vaalissakaan ole menossa aivan putkeen...

Kirjaan mahtuu juonenkäänteitä, murhia ja täpäriä pelastumisia. Itselleni kirja sopi, sillä pidän historiasta, ja useat viittaukset historiaan eivät haittaa, mutta jotakuta toista lukijaa ne voisivat häiritä. Kirja eteni nopeasti, aikaväli on melko pieni, mutta kirja silti paksuhko, ja dialogeja on melkoisesti.

Itse olin nähnyt elokuvan ensin, joten lukunautinto vähän häirintyi, kun tietyt kohdat menivät kirjassa eri tavalla kuin leffassa. Toisaalta juonenkäänteitä ja henkilöiden todellisia persoonia pyöriteltiin paljon, paikotellen hivenen liikaakin. Olisin jäänyt toivomaan tietyille henkilöille vähän erilaista loppua.

Kaikenkaikkiaan, suosittelisin kirjaa kokeneemmille lukijoille, joita historiaviittaukset eivät kyllästytä.
-'n

Dibben, Damian: Myrsky nousee

Damian Dibbenin esikoisromaani Myrsky nousee on Historian vartijat - sarjan avausosa. Lontoossa elävä poika kokee elämänsä järkytyksen, kun hänet kaapataan matkalla koulusta kotiin, mutta pian selviää, etteivät kaapparit halua pahaa, päinvastoin, he haluavat auttaa Jakea löytämään historiaan kadonneet vanhempansa, jotka  työskentelivät nuorempina samalle järjestölle mille kaapparitkin työskentelevät, Historian vartijoille, jotka matkaavat historian eri aikakausille estämään pahiksia tuhoamasta tunnettua historiaa.

Tästä alkaa nopeasti etenevä tapahtumaketju, jossa hahmoja tavataan ripeään tahtiin ja tapahtumat käyvät vähän vaarallisiksikin. Jake lähtee muutaman muun teini-ikäisen kanssa historiaan, renessanssiajan Venetsiaan ja Saksaan, joissa he yrittävät löytää Jaken vanhemmat, ja törmäävät matkallaan ongelmiin, esimerkiksi pahikseen, joka haluaa pyyhkiä renessanssin ajan historiasta kokonaan..

Kirja ei iskenyt. Huumoria oli paljon, muttei mitenkään erityisen hyvällä tavalla käytettynä. Hahmot olivat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä, esimerkiksi eräs päähenkilöistä, teini-ikäinen poika hänkin, ajatteli kovasti vain ulkonäköään ja vaatetustaan, ja eikä siinä mitään, mutta liika on liikaa. Päähenkilö Jake rakastuu päätäpahkaa yhteen päähenkilöistä, ainoaan 'jengin' tyttöön, Topaziin, ja suunnilleen kuolaa tämän perään heti ensisilmäyksestä. Lisäksi minua ärsytti hirveästi kirjan 'teinimäisyys', melkein kaikki henkilöt olivat nuoria, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta..

Kerronta ei ollut kaikkein onnistuneinta, jotenkaan ei tarpeeksi jouhevaa vaan tönkönpuoleista, taustoille, tunnelmille ja tiloille ei ollut tarpeeksi aikaa, kun koko ajan mentiin niin sanotusti pää kolmantena jalkana kauhealla kiireellä eteenpäin. Kielellisesti tökki myös jatkuva sanojen toistaminen, tuntui, että kaikki adjektiivit olivat aina vain samoja (pitäisiköhän tästä haukkua suomentaja vai kirjailija, paha sanoa, kun ei alkuperäiskielistä ole lukenut) ja muutenkin omituisia ilmaisuja.. Lisäksi juoni oli osittain ennalta-arvattava ja kliseinenkin..

Kirja lienee mielenkiintoinen ehkä vähän itseäni nuoremmille, kohderyhmäksi ehkä arpoisin 10-14 vuotiaat.. Itse en koe olevani ainakaan kohderyhmää, lienenkö liian kriittinen ulkoisille piirteille, esimerkiksi kielelle ja liian urautunut tiettyihin käsityksiini, esimerkiksi kirjoihin ei vain sovi noin hienohelmaisia poikia kuin kirjan yksi päähenkilöistä (jonka nimen jo tyystin unohdin). Oli siellä muutama ihan onnistunutkin hahmo, mutta ei kiitos.
-'n

Riordan, Rick: The Kane chronicles

Puoliväli haasteesta saavutettu, viisikymmentä kirjaa vielä jäljellä. Puolivälin kirja sai kunnian olla Rick Riordanin The Serpent's shadow. 

Riordania olen aiemminkin hehkuttanut Percy Jacksoneiden muodossa, ja olen Kane-Chroniclestakin maininnut muistaakseni jonkun hehkutuksen loppupuolella. The Serpent's shadow on sarjan kolmas osa, ja saa nähdä, jääkö se viimeiseksi, kirja antoi ymmärtää mahdollisuudesta sarjan loppumiseen, mutta myös sarjan jatkoon, enkä jaksa nyt googletella ja etsiskellä faktoja. Kirjasta jäi odottava fiilis tavallaan. Se olisi voinut ihan hyvin päättää koko sarjan, mutta jätti sopivalla tavalla tiettyjä lankoja löyhiksi, jotta siihen voisi vielä liittää jatkoa.. En tiedä, paha sanoa.

Kane-Chroniclesta ajattelin kertoa yleisesti, sillä en itse kauheasti välitä loppupään osien esittelystä (ainakaan ennen alkupäätä..) Eli, sarja kertoo Carter ja Sadie Kane'sta, sisaruksista, joista toinen, Carter, on kasvanut arkeologi-isän kanssa kotikoulussa kierrellen eri maissa ja erilaisilla arkeologisilla kaivoksilla, ja toinen, Sadie, asuu isovanhempiensa luona Lontoossa ja viettää tavallista teinitytön elämää. Kaikki kuitenkin muuttuu sarjan ensimmäisessä osassa, kun sisarusten isä, Julius (joka on siis erittäin kuuluisa Egypto- ja arkeologi) katoaa British museumissa, kun vahingossa pirstoo Rosettan kiven ja vapauttaa lauman egyptiläisiä jumalia, ja pian sisarusten on estettävä maailmanloppu jos toinenkin...

Sarjan osat ovat siis The red pyramid (suom. punainen pyramidi) The throne of fire (suom. liekehtivä valtaistuin) ja The serpent's shadow (ei vielä suomennettu). Kaikki sarjan osat ovat enemmän tai vähemmän loistavia, ja niiden maailma tempaa hetkessä mukaansa. Kerronta on jälleen kerran aivan ihastuttavaa: Carter ja Sadie ovat äänittäneet tarinansa (ja saamme siis lukea sen vain, koska sisarukset ovat uskaltautuneet antamaan Riordanille kallisarvoisen äänitteensä, jotta hän voi muuttaa sen kirjoitettuun muotoon) ja kertovat vuorotellen tapahtumista. Ja koska äänessä ovat sisarukset, voidaan nauttia ah-niin ihanasta sisarusrakkaudesta tarinassa, sillä eihän isoveli-pikkusisko -asetelma voi olla luomatta välillä kiistoja.. 

Jotkut saattaisivat kritisoida Kane-kirjoja liiasta samankaltaisuudesta Riordanin aiempiin Percy Jacksoneihin, mutta mielestäni molemmat sarjat ovat loistavia ja kaikkein tärkeintä - erilaisia. Toki, ne muistuttavat toisiaan vaikeine ihmissuhdekaavioineen ja mutkikkaine juonenkäänteineen - mihin kirjailija tyylistään pääsisi - ja perustuvathan molemmat sarjat mytologioiden modernisointiin - tosin täysin erilaisten mytologioiden, egyptiläisen ja kreikkalaisen(+roomalaisen heroes of Olympus-sarjassa), mutta vaikuttavalla tavalla kuitenkin modernisoitu omanlaisikseen maailmoikseen. Kun pohtii, Riordan on oikeastaan kääntänyt osan Percyissään käyttämistään asioistaan ylösalaisin, mutta niitä saatte itse etsiskellä kirjoissa.. 

Ilmanmuuta lukekaa, jos ette ole vielä lukeneet, ihmiset hyvät! Riordan on käsittämättömän ihastuttavia tarinoita luova kirjailija, rakastan hänen kirjojaan ainakin yhtä paljon kuin LotR'ja ja Pottereita... Ja minähän olen tunnetusti Tolkienholisti ja Rowling-fani... (kuin myös Riordan tuntuu olevan jumalani, hehkutuksesta päätellen ainakin..)

-'n

Hunter, Erin: Soturikissat

Erin Hunterin Soturikissat - kirjasarja luo mielenkiintoisen maailman omamme rinnalle - villikissojen maailman metsikössä kaksijalkalan lähellä. Kotikisu Ruska haaveilee metsästämisestä, ja törmää vaarallisiin klaanikissoihin ensimmäisellä metsäreissullaan, ja se on sitten menoa. Ruska saa itselleen oppilasnimen Tulitassu, ja vaikka osa klaanista halveksiikin häntä kotikisujuurien takia, hän vakiinnuttaa paikkansa klaanissaan.

Rakastan Soturikissakirjoja, kaikkia tähän mennessä ilmestyneitä: (1.saaga)Villiin luontoon, Tuli ja jää, Salaisuuksien metsä, Myrsky nousee, Vaarallinen polku, Pimeyden hetki, (2.saaga) Keskiyö, (erikoisseikkailu)Tulitähden tehtävä. Juoni etenee jouhevasti, kenties vähän poukkoillen paikotellen, mutta käänteet ovat tarkkaan mietittyjä, ja kirjan teksti on ihanaa, Hunter on todella miettinyt asioita kissan näkökulmasta, vuodenajoilla ja asioilla on omat nimensä, esim. talvi on lehtikadon aika, ihmiset kaksijalkoja ja autotiet ukkospolkuja, eikä tietä ja ihmisiä. Klaanit on mietitty tarkkaan, vähän erilaisia kissoja jokaisessa, kaikilla on jokin tietty erityisominaisuus, Tuuliklaani on nopea, Jokiklaani osaa uida, Myrskyklaani on taitava vaanimaan metsämaastossa ja Varjoklaanilla on omat vahvuutensa (vaikkakaan ei niin selkeä, eikä myöskään Myrskyklaanilla) Asetelma on ehkä vähän kliseinen, Myrskyklaani pääosassa ja 'paras', Varjoklaani on se 'pahisklaani'.. Kuitenkaan kaikki ei ole aivan yksioikoista, ja pidän etenkin siitä, ettei päähenkilöiden matka niin sanotusti huipulle ole aivan suoraviivainen, vaan he tekevät virheitä siinä missä kuka tahansa muukin, ehkä normaalikissoja enemmän.


Kirjat ovat erittäin nopeita lukea, etenevät hyvää vauhtia ja niin edelleen. Toisaalta nimien muuttuminen kesken kirjan on vähän hämmentävää, pistää miettimään, miten kissat itse pysyvät niiden perässä.. Mitään virallista moitittavaa sarjasta ei löydy. Nyt itse lueskelen 2.saagaa englanniksi, ensimmäinen osa Keskiyö on jo suomeksi julkaistu, kakkososa ilmestynee lokakuun loppupuolella, mutten jaksa odotella. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä 1.saaga, tulitähden tehtävä, 2.saaga. Tuo tulitähden tehtävä kun on erikoisseikkailu, se on itsenäinen, mutta sijoittuu kahden saagan väliin, joten sinne siis. 


Suosittelen sarjaa lämpimästi myös ei-niin-kissarakkaille ihmisille, hupaisaa luettavaa kyllä!
-'n

Fitzpatrick, Becca: Langennut enkeli

Becca Fitzpatrickin Langennut enkeli on jälleen esimerkki kliseisestä nuorten low-fantasysta. Kirjan päähenkilö, Nora, joutuu biologiantunnilla ah-niin-hyvännäköisen, jännittävän ja pelottavan pojan pariksi, jota Nora aluksi inhoaa täysillä. Kuinka ollakaan, ei mene kovin pitkään, ennen kuin tämä mysteeripoika, Patch, alkaa kiinnostaa enemmän ja enemmän, ja lopulta Nora ei saa tätä mielestään. Samaan aikaan alkaa synkkien tapahtumien sarja, ja Nora alkaa epäillä Patchilla olevan jotain tekemistä asioiden kanssa. Alkupuolella kuvioihin mukaan liittyy pari muuta poikaa, joista toinen ei tunnu piittaavan Norasta ja tämän parhaasta ystävästä ollenkaan, ja toinen mukava poika, jonka kaapeista saattaa löytyä muutama luuranko.

Kirja vaikutti ihan hyvältä kokonaisuudessaan. Olisin varmaan pitänyt enemmänkin, jollei kirjan 'formaatti' olisi mielestäni jo niin loppuunkulutettu - kaikki kirjat tuntuvat nykyään enemmän tai vähemmän tämänsuuntaisilta, aina tytön näkökulmasta kerrottuna ja aina johonkuhun uuteen, kiehtovaan ja salaperäiseen poikaan liittyviä synkkiä tapahtumia. Aina. '

Kirjasta teki kiehtovan se, että sarjassa esiintyvä(t) nefili(t) olivat pahiksia. Koska rakastan Cassandra Claren nefilien ympärille luomaa maailmaa, ajatus nefileistä pahiksina on kummallinen, mutta ehkä se sopii kirjan tyyliin, kun nefilit eivät tuntuneet ainakaan ensimmäisessä osassa olevan päähenkilöitä. Kirja on enemmän tai vähemmän enkeliteemainen - muutama nefili, langennut enkeli, lankeamaton enkeli ja kostonenkeleistäkin puhuttiin - muttei mitenkään häiritsevästi. Henkilökohtaisesti pidän usein yliluonnollisuuksiin liittyvistä kirjoista, ja tämäkin oli onnistuneesti tehty nykynuorten maun mukaiseksi..

Itse aion jatkaa sarjan lukemista, ja ehkä suosittelenkin sellaisille, jotka eivät ole korviaan myöten kyllästyneitä kliseiseen alkuasetelmaan tavallisesta tytöstä ja enemmän tai vähemmän yliluonnollisesta pojasta ja heidän enemmän tai vähemmän tärkeästä ja hankalasta suhteestaan..
-'n

Clare, Cassandra: Luukaupunki

Luukaupunki on Cassandra Claren 'The mortal instruments' (suom. varjojen kaupungit)-sarjan ensimmäinen osa. Kirja alkaa nykyisille nuorille suunnatuille kirjoille (low-fantasya tässä tapauksessa) tyypillisellä 'tyttö tapaa tuntemattoman, ylempalttisen hyvännäköisen pojan, joka vetää tytön mukaansa vaaralliseen maailmaan'-asetelmalla. Kirjassa on onneksi jo alusta asti muitakin hahmoja, jotka ovat juonen kannalta -enemmän tai vähemmän- tärkeitä, eikä pyöri ainoastaan päähenkilöiden, Claryn ja Jacen, ympärillä (vaikka aika tehokkaasti pyöriikin..).

Clary näkee clubilla kolmen nuoren tekemän veriteon, mutta tajuaa, ettei kukaan muu klubilla olleista edes nähnyt kyseisiä nuoria. Kolmikko paljastuu pian varjometsästäjiksi, Nefileiksi, joissa virtaa enkeleiden verta. Varjometsästäjien tehtävä on yksinkertainen: tuhota demoneita ja pitää alamaailma -ihmissudet, vampyyrit, haltiat..- aisoissa ja kiltisti. Kun Claryn äiti katoaa, hän lyöttäytyy yhteen varjometsästäjäkolmikon, Jacen ja sisarusten Alecin ja Isabellen, kanssa päämääränään selvittää, mitä hänen äidilleen tapahtui, ja miksi hän näkee Varjometsästäjien lumouksen läpi.

Kirja on toiminnantäytteinen, ei liian klisee alkuasemasta huolimatta, juonenkäänteet on tarkkaan harkittuja ja yllättäviä. Low-fantasy-tyyli tekee sarjasta ehkä tavanomaisen - nykyään kaikki kirjat mitä luen tuntuvat sijoittavan jotain yliluonnollista ihmisten maailman rinnalle - mutta itse pidän sarjasta melko paljon. Clare on yhdistänyt hienolla tavalla raamatun -nefilithän on siellä ainakin mainittu-, yliluonnolliset olennot -tehden niistä vähän omannäköisiään- ja nykypäivän maailman -jättäen ihmisille laitteita, joista Varjometsästäjät eivät ole koskaan kuullutkaan (esimerkiksi televisio tuntuu olevan tällainen).

Kyseisen sarjan olen lukenut joskus aiemminkin, ja suosittelen ihan mielelläni. Hyvin kirjoitettua tekstiä, eikä muistaakseni tylsiä hetkiä sarjan aikana juuri ole. Juonikuviot muuttuvat, hahmot kasvavat ja tarina elää koko ajan. Sarjasta on käsittääkseni tekeillä elokuvakin, ja jos/kun se joskus ilmestyy, aion mennä sen katsomaan ilman muuta. Eli, sarja on mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen, vähän kevyempi ja hupaisa, sopivasti huumoria yms.
-'n

Suzanne Collins: The Hunger games - trilogia

 Nälkäpeli-trilogia. Tunnen olevani jäljessä, kun luin nämä vasta nyt kesäkuussa. Ko. kirjoja on hehkutettu melko paljon - siksi alunperin mietin, luenko niitä ollenkaan. En pidä massakirjoista, tai jotenkaan en koe hehkutettua sarjaa omakseni aloittaa lukea - olen siinä määrin oman tieni kulkija. Twilighteihin en koskisi pitkällä tikullakaan, elokuvat tsekkasin, kun kaimani osti ne itselleen, vaikkei juuri niistä välitäkään, mutta en pitänyt leffoista, joten tuskin tulen niitä koskaan lukemaankaan. 

Eli siis Nälkäpelit. Ensimmäisestä osasta minulla oli käsitys, koska kävin leffan katsomassa, josta pidin, ja jonka vuoksi päätin ostaa itselleni oman Hunger Games - trilogiani, kun löysin ne Lontoosta melko halvalla. Englanninkielisyys ei taaskaan tuottanut juuri ongelmia, melko helppolukuisia olivat mielestäni. Järkytyin, kun avasin ensimmäisen osan hotellilla, ja huomasin kerronnan olevan minä-muotoista. Siihen tottui melko nopeasti, eikä se lopulta haitannut, vaikken minämuotoisesta kerronnasta pidäkään. Katnissin 'ajatusvirta'kohdat olivat mielenkiintoisia, ne jatkoivat dialogia hyvin.

Eli. Pidin ensimmäisistä kahdesta kirjasta paljon. Ekan tapahtumat tiesin suunnilleen, joten sen luki melko nopeasti, eikä tullut sellaista 'eivoilaskeakädestä'-fiilistä lainkaan. Juoni oli mielenkiintoinen ja pidin henkilöistä. En ainakaan nyt muista liiallisia eroja kirjan ja leffan välillä, tosin leffan katsomiseesta on jo pari kuukautta, ja niihin ei keskity samalla tavalla kuin kirjoihin. 

Toisessa kirjassa tulikin jo se 'eivoilaskeakädestä'-fiilis loppua kohden. Pidin kakkososasta ehkä eniten kaikista kolmesta. Vaikka kirja toistaakin samaa kaavaa - tulee uudestaan Nälkäpelit - se on silti erilainen kuin ensimmäinen. Hahmoista paljastui uusia puolia, ja itseäni jännitti selviävätkö Katniss ja Peeta, ja Reaping-vaiheen (mikäköhän se nimenarvonta on suomeksi) mahdollisuudet Haymitchin kohdalla. Pakko myöntää, rakastuin Haymitchiin jollain kierolla tavalla sarjan aikana.. Kirjan alkupuoli oli vähän tylsempi, mutta kuitenkin mielenkiintoinen eri tavalla.

Kolmas kirja spoilautuu.

Kolmannesta kirjasta en pitänyt niin paljon kuin edellisistä. Ehkä se oli liian erilainen, en tiedä mikä mätti. Odotin koko ajan Galen kuolevan, ja kun kirjan lopussa tärkeitä henkilöitä kuoli, minusta tuntui, että ne jotenkin ohitettiin, kaikki meni nopeasti - yhtäkkiä ei enää ollutkaan kuin Gale, Katniss ja mielipuolinen Peeta. Ei näin. Muutenkin vähän ennalta-arvattava loppu..

Spoilaus loppuu

Kolmatta kirjaa en osaa oikein arvioida. Muutamia turhia kuolemia, kauheasti salaliittoteorioita. Hyviä kohtiakin löytyy tottakai, ja pidin etenkin lopusta, kun Katniss sai tehtyä päätöksensä miesten väliltä. Epilogi oli melko loistava, ei liian siirappinen, ja vaikka teoriassa kaikki olikin hyvin, silti menneisyyden kauhut jättivät selkeät jäljet henkilöihin.

Pidinkö? Kyllä. Rakastinko? Paikoitellen. Sarja pääsi ehkä lempisarjojeni joukkoon, muttei silti kärkeen. Ehkä jonnekin neljännelle, viidennelle tilalle sarjojen joukossa. Yksittäisistä kirjoista ekat kaksi melko korkealle, kolmas ei aivan niin ylös. Suosittelenko? Totta hitossa.

-'n 

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat

Pierre Pevelin Kardinaalin miekat sijoittuu 1600-luvun Ranskaan. Espanja on Ranskan suurin vihamies, ja etenkin organisaatio Musta kynsi aiheuttaa Ranskan kardinaalille päänvaivaa. Hän päättää vanhan ammattisoturiryhmän kokoon, estääkseen Mustaa kynttä saamaan suunnitelmiaan läpi.

Kirja oli mielenkiintoinen. Itse luin vahingossa sarjan kakkososan ensin, muttei oikeastaan haitannut. Kirjassa esiintyi lohikäärmeitä, niiden sukulaisia draakkeja, liskomiehiä ja sekaverinen (ihmisen ja lohikäärmeen jälkeläinen).

Kuvailu oli aika ihanaa. Porukkaa ei vain lyöty kasaan PAM! vaan se kokoontui pikkuhijaa, viimeisen liittyessä joukkoon vasta loppumetreillä. Kirjaan mahtui paljon salaisuuksia ja juonenkäänteitä, kaikki eivät edes paljastuneet kunnolla, ja kirja jätti odotuksia seuraavaa osaa varten. (Jonka siis luin ensin. Pöh.) Kirja piti loppuun asti jännityksessä..

Rakastuin kirjan hahmoihin. Soturiryhmään kuuluu niin erilaisia henkilöitä, on naistenmiestä ja tunteetonta 'konetta', isällisiä hahmoja ja naissoturi. (Soturi saattaa kyllä olla väärä sana.. Kenties salaseuralainen? En tiedä). Kullakin on oma persoonallisuutensa, on vaitelias ja vaikenematon, tiimissä toimiva ja yksinäinen valttikortti...

Toisaalta, kirja oli haastavaa luettavaa. Koska se sijoittui Pariisiin, ja kirjassa oli paljon kuvailua, esimerkiksi teiden nimiä oli melkoisesti, meni lievästi sanottuna sekaisin. Entisenä ranskanopiskelijana yritin itse lausua teiden nimet mielessäni, kuten myös henkilöiden nimiä, mikä häiritsi lukemista vähäsen. Toisaalta, kun oppi lukemaan kirjan tyyliä, pystyi hyppimään outojen kohtien yli. Oudoilla tarkoitan lähinnä nyky-Pariisin ja 1600-luvun Pariisin erojen kuvailuja, ja paikkojen historioiden kuvailua, joilla ei tarinan kannalta ollut mitään merkitystä.

Ehkei kaikkein helpoin kirja lukea, mutta mielestäni hyvinkin lukemisen arvoinen!
-'n

Angie Sage: Septimus Heap - Flyte

Angie Sagen Flyte on Septimus Heap - sarjan toinen osa. Kirja on edeltäjänsä tapaan vauhdikas ja täynnä potenttiaalisia vaaratilanteista, joista sarjan lapset selviävät nokkeluudella ja vähän onnellakin.

Flyte on mielestänsä ensimmäistä osaa huonompi - kärsiiköhän sekin sitten toisen kirjan kirouksesta (sarjojen 2. osat ovat usein, etenkin kun ensimmäinen osa jättää korkeat odotukset, huonompia kuin 1. osa), en tiedä. Kirjassa tapahtui mielestäni melkein liikaa, alun tapahtumat eivät jotenkaan sopineet loppuun, pompittiin siellä-täällä.. Juoni oli tavallaan mukava, mutta vähän turhan sekava. Toisaalta, alun tapahtumat olivat koko matkan mukana, mutta tuntuivat minusta vähän turhan irtonaisilta.

Myös kirjan nimi tuntui vähän hämärältä. Yhdistin Flyte - sanan (ja suom. painoksen nimi Varjo, ei sovi tähän pohdintaan, mutta kirjaan kylläkin) Flute - sanaan, huiluun, ja olin ymmälläni. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa mistään huiluista - no ei ihme, ei kirjassa mistään huiluista puhuttukaan, ja otsikko viittasi erääseen loitsuun, flyte - flight.

Unohdin mielestäni ensimmäisestä osasta kirjoittaessani kehua kirjojen ulkoasua. Alkuperäisteokset, tai ainakin nämä painokset, joita minä olen lueskellut, ovat aivan upean näköisiä. Kirjat ovat normaalia kirjoja lyhyempiä, ja sivujen reunat ovat upeita: kun kirja on kiinni, ja sitä katsoo sivulta, about 10 sivun paksuiset 'jakeet' ovat edellistä 10 sivua kapeampia, joten sivulle tulee ihana lovikko.. Pokkarimallissa, saati sitten suomennoksissa, tätä ei ole, mutta noissa kovakantisissa kylläkin. Ulkoasu sopii mielestäni kirjojen tyylille täydellisesti.
-'n

Kiersten White - Paranormaali

Kiersten Whiten Paranormaali - kirjan ajattelin esitellä lähinnä takakansitekstin kautta, mikä oli mielestäni aika loistava.

"Kuusitoistavuotias Evie on aina pitänyt itseään ihan tavallisena nuorena - huolimatta siitä, että hän työskentelee Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä, hänen ex-poikaystävänsä on keiju ja hän on kovaa vauhtia retkahtamassa muodonmuuttajaan ja on kenties ainoa ihminen, joka näkee paranormaalien lumouksen läpi.

Kaiken lisäksi Evie saattaa olla muinaisen, kaikkien yliluonnollisten olentojen tuhoa povaavan ennustuksen keskiössä.

 Se siitä normaalista".

Kirja oli mielenkiintoinen ja antoi vähän erilaisen näkökulman yliluonnollisiin otuksiin. Päähenkilön, Evien, paras ystävä on merenneito, hän työskentelee ihmissusien kanssa ja käyttää kulkureittinään keijupolkuja, joille pääsee vain keijun kanssa. Hän ei ole koskaan elänyt 'normaalia' elämää, ja hänen käsityksensä esimerkiksi lukiosta perustuu TV:n teinidraamaan. 

Kerronta on melkoisen mukaansatempaavaa, vaikka kirjassa ei loppujen lopuksi tapahdu aivan älyttömästi, mutta tarpeeksi kuitenkin. Kirjaan mahtuu toinen toistaan mielenkiintoisempia juonenkäänteitä, jotka ovat loppuunasti mietittyjä, mielestäni mikään ei jää roikkumaan. 

Kirja ei ehkä kuitenkaan ole henkilökohtainen suosikkini, en pidä rakkaussotkuista ihan hirveästi, vaikka tämä nyt ei kovin sotku oikeastaan ollutkaan, mutta minun sydäntäni lähempänä ovat actionmaisemmat kirjat. Tästä jäi mieleen eniten rakkaustarina, ja kaikki muu oli melkein toissijaista, vaikka todellisuudessa kirjassa muut tapahtumat veivät 3/4 koko kirjasta. Rakkaustarina kuitenkin kietoi kirjan yhteen, joten siinä kai syy. 

Lukemisen arvoinen? Kyllä. 

Luenko sarjan tulevat osat? Kyllä.

-'n

Angie Sage: Septimus Heap - Magyk

Angie Sagen Septimus Heap- sarja. Fantasiasarja, osia on tähän mennessä ilmestynyt ainakin kuusi. Mahtavaa luettavaa, englanniksi tosin vähäsen hankalaa kirjalle ominaisten sananväännösten takia, muttei liian vaikeaa kuitenkaan. Hupaisia tapahtumia ja odottamattomia sekä mielenkiintoisia juonenkäänteitä. Kirjojen tyylistä tekee vielä ihanamman se, että jokaisen kirjan takana on pieniä tarinoita sarjan sivuhahmoista: esimerkiksi mitä heille tapahtui ennen kirjaa, kirjan tapahtumien jälkeen tai jotakin, jota voisi haluta tietää. 'Tietoiskut' ovat hupaisia ja ihania, koska usein sivuhenkilöt eivät saa tarpeeksi tilaa itse tarinasta, mutta tällä tavalla sivuhenkilöidenkin tarinat kerrotaan.

Magyk, ensimmäinen Septimus Heapista kertova kirja. Kirjan nimi kertonee melko paljon, Magyk (suom. Magiaa). Magia on muuttunut entisen kuningattaren ja ExtraOrdinary wizardin (olisikohan suomennettuna ollut erityisvelho) murhan jälkeen tabuksi. Kuningattaren nyt 10-vuotias tytär, noin päivän vanhan äitinsä kuoleman aikaan, on löytynyt, ja hänen peräänsä on lähetetty salamurhaaja. Prinsessa onnistuu kuitenkin pakenemaan linnasta ottoisänsä ja -veljensä, nykyisen ExtraOrdinary wizardin ja Poikien armeijan pojan 412 kanssa. Tästä alkaa tapahtumaketju, joka pitää lukijan jännityksessä loppuun asti.

Rakastan tapaa, jolla Sage on kuvannut eri hahmoja: ExtraOrdinary Wizard Marcia Overstrand on vähän turhamainen nainen, joka halluaa kaiken hetinyt, ja tahtoo palauttaa Magian sen vanhalle paikalleen. Poika 412 on Poikien armeijassa opetettu vihaamaan velhoja, mutta ajattelee myös omilla aivoillaan. Pidän myös siitä, että prinsessa ei ole perinteinen pumpulissa kasvanut hattarapäinen blondi, vaan tavallinen tyttö, jolla on tavallinen (otto)perhe ja veljiä.

En oikein osaa kirjoittaa tästä kirjasta. Mitä kertoisi, mitä ei, ettei menisi liian spoilaavaksi. Sanon kuitenkin, että Septimus Heapit ovat hyvinkin lukemisen arvoisia, vähän paksuhkoja ja raskaahkoja, mutta kuitenkin mielestäni erilaisia kuin muut lukemani velhokirjat. Pidän näistä melkein yhtä paljon kuin Pottereista, mikä johtuu kahden sarjan erilaisuudesta: Sagen velhot ovat hyvinkin erilaisia kuin Rowlingin velhot. Ihastuttava maailma, paikoitellen vähän hämmentävä, mutta lukeminen kannattaa kyllä.
-'n

Natsuki Takaya: Fruits Basket

 Nyt esittelyyn mangasarja Fruits Basket, by Natsuki Takaya.  Kuvia on muutamia, mikä johtuu siitä, että mielestäni 23-osainen mangasarja ansaitsee enemmän kuin ensimmäisen pokkarin kannen esittelyynsä.. Ja muut kannet olen valinnut ihan vain hahmojen perusteella, minulla ei juuri ole muistikuvaa, mitä tapahtui missäkin kirjassa, sillä kun lukee 23 pokkaria putkeen, vähäsen hämärtyvät nämä rajat, mitä tapahtuu missäkin kirjassa. Kuvissa ovat ylhäältä alaspäin Tooru, Kyoo, Hatori, Hatsuharu. Fruits Basket-sarjaa suosittelen kenties kasi-ysi-lukioluokkalaisille. Sarjassa on synkkiä kohtia, mutta myös valoisia hetkiä.

Fruits Basket, aka. Furuba, kilpailee lempimangasarjani-tittelistä kevyesti. Tosin en ole kovin monia mangoja lukenut, käytännössä Dragon ball:it, Inuyashat, Ranma½:t ja muutamista sarjoista ensimmäisiä kirjoja, ja näistä sarjoista en ole paljoa pitänyt. Furuba on hyvin erilainen kuin edellämainitut, sillä lienee eniten yhteistä Ranma½ kanssa, tosin luin Ranmat joskus kutos-seiskaluokilla, joten en juurikaan muista niistä mitään, mutta saattaisi olla aika saman tyylinen. Tai sitten ei. Älkää takertuko tähän liikaa, en tosiaankaan muista Ranmoista muuta, kuin sen, että Ranman sukupuoli vaihtuu, kun hän saa vettä niskaansa, riippuen sen lämpötilasta, mutten muista, muuttuiko hän kylmästä tytöksi vai kuumasta, epäilen, että kylmästä. En muista.

Furuba. Sarjan päähenkilönä on Tooru Honda, sarjan alussa lukion ekavuotinen tyttö, joka tutustuu Sooma-sukuun, ja oppii Sooman suvun synkän salaisuuden. Sooman suvussa on 13 jäsentä, jotka muuttuvat vastakkaisen sukupuolen halauksesta joksikin kiinalaisen eläinradan eläimeksi, riippuen horoskooppimerkistään.  Eläinradan tarina löytyy
jostakin pokkarista, alkupäästä varmaankin. Eläimeksi muuttuminen on kirous ja asia, jota suku varjelee keinolla millä hyvänsä, edes koko suku ei tiedä siitä, mutta Tooru saa tämän selville. Hänelle ei kuitenkaan tule seuraamuksia, vaan päätyy itseasiassa asumaan joidenkin eläinradan jäsenten, Koiran, Rotan ja Kissan luokse. Tästä tapahtumasta alkaa kolmivuotinen seikkailu, joka muuttuu aina vain synkemmäksi, mutta jolla on sykähdyttävä, ennalta-arvaamaton loppu.

Sarjan tapahtumat tulevat ajallaan, ei ole tylsiä hetkiä, aina tapahtuu jotakin ennalta-arvaamatonta. Tapahtumat eivät kasaannu vain yhteen kohtaan, ne eivät juuri toista itseään, vaan ilmestyvät milloin minkäkin kulman takaa. Mangassa vihjataan tuleviin, vielä selvittämättömiin tapahtumiin ihanan salakavalasti, melkein huomaamattomasti, ja kun asiat lopulta selviävät, ei ikinä olisi kuvitellutkaan niiden menevän, miten ne menevät. Sarjassa on uskomattomia juonenkäänteitä ja ne tulevat täysin odottamatta.

Sarjan hahmot ovat toinen toistaan ihastuttavampia. Vaikka sarjassa on paljon henkilöitä, jokaisella on omanlaisensa persoona, kaikkia ei tavata heti, vaan pikkuhiljaa toinen toistaan mielenkiintoisemmissa tilanteissa. Sarjasta löytyy riitapukareita, kilttejä ja kylmiä ihmisiä ja julmia sekä hössöttäviä vanhempia. Lempihahmoihini kuuluvat Kyoo, Hatori, Hatsuharu ja Kazuma. Kirjan naishenkilöistä voisin kai mainita päähenkilö Toorun lisäksi Hanijaman ja juonen kannalta merkityksettömän Mayun (luokan opettaja). Käytännössä rakastan kuitenkin kaikkia sarjan hahmoja, siellä ei oikeastaan ole ketään, josta en hahmona pitäisi, tosin useat ovat sellaisia, joita en oikeassa elämässä sietäisi hetkeäkään.. Etenkin minun käy sääliksi Hatoria...

Sarja on aluksi vaikea lukea, jos ei tunne japanilaista puhuttelua, joka on tärkeässä roolissa Furubassa. Kirjoissa ei olisi mitään intoa, jos suomennosvaiheessa puheliitteet (-san,-kun,-chan-,nee-san...) oltaisi jätetty pois. Suosittelenkin, että ensin vähän lueskelee kirjan takaa puhutteluliitteiden ja -tapojen merkityksiä, niin sarjasta saa huomattavasti enemmän irti. Melkein voisi lukea parikin osaa, ja kun oppii liitteiden merkitykset, aloittaa alusta, jotta lukukokemus ei häiriinny.

Sarja on paikotellen hyvin koskettava. Äkkiseltään muistuu ainakin viisi kohtaa mieleen, joissa parun silmät päästäni, vaikka yleensä en paru lukiessa kirjoja tai katsoessa leffoja (poikkeuksena, joka vahvistaa säännön lienee Snapen tarina Pottereissa..), mutta Furubassa oikeasti itkin. Yhä, vaikka olen lukenut sarjan jo useampia kertoja. Mutta rakastan sitä, ja tarina on niin upea... Ja koskettava. Ei voi muuta sanoa.

Yhteenveto: Hitto, lukekaa!
-'n

J.R.R. Tolkien - Taru Sormusten Herrasta

Taru Sormusten Herrasta. En ymmärrä, miten Tolkienilla on voinut olla niin paljon mielikuvitusta, kun hän on nämä kirjoittanut. Kaikki kansat ovat omalaatuisia, toisistaan poikkeavia, myös eri ihmiskansat keskenään. Keski-Maassa on mielenkiintoisia kieliä ja ihania taruja ja lauluja... Oikeasti, ei paljon hienompaa sarjaa voi olla. 

Tosin, annan minä LotRille vähän risujakin: Frodoilut. Uaah, ei sellaisia kukaan jaksa lukea, suurin osa matkaa pirun tylsää, kun Frodo ja Sam hengailevat kahdestaan. Myönnän, en lukenut kirjoja sana sanasta tällä kertaa, vaikka laskenkin ne lukeneeni, sillä en yksinkertaisesti jaksa Frodoa.. Frodoiluista luin oikeastaan vain Faramir-kohdan (I'm in love with Faramir!) ja lopusta Tuomiovuorikohtia. Tylsistyn aina kohdissa, joissa ovat vain Frodo, Sam ja Klonkku. Kun siihen lyödään esimerkiksi Merri ja Pippin mukaan, niitä jaksaakin taas lukea, esimerkiksi Konnun puhdistus on mielenkiintoinen, ja on aika surullista, ettei sitä olle leffoissa, mutta toisaalta on hyvä, ettei sitä ole otettu leffoihin. 

Sormuksen ritarit aloittaa aivan ihastuttavan trilogian. Pidän tavasta, jolla saattue alkaa pikkuhiljaa kasaantua: ensin Frodo ja Gandalf, sitten Sam, Merri ja Pippin, seuraavana Konkari ja lopulta Legolas, Gimli ja Boromir. Ei mitään perinteistä 'no, nuo nyt ovat tuossa, kaikki ovat tunteneet toisensa ties miten kauan, tehdään niistä jengi'-saattuetta, vaan kaikista eri kansoista koottu porukka. Kirja on mielenkiintoinen, pidän etenkin Tom Bombadillista, jota ei filmillä nähdä ollenkaan, mikä on surullista, muttei haittaa juonen kulkua, ja lisäksi pidän käytännössä koko kirjasta.. Lorien on kuvattu kirjoissa ihanasti, ja koko saattue saa haltioilta jonkinnäköisiä lahjoja, ei vain Frodo ja Sam, niinkuin elokuvissa (jollei pidennettyjä versioita lasketa mukaan, joissa myös muut saavat lahjat). Kirjan loppu on mielestäni myös onnistunut. Ensimmäinen leffa loppuu jo toisen kirjan puolella, mutta ei se leffoissa haittaa, mutta kirjan lopusta jää sopivalla tavalla odottava tunnelma. Tosin sitä ei huomaa niin paljon, kun lukee kirjat putkeen. 

Kaksi tornia. Sarumanin ja Sauronin liitto, Barad-durin ja Orthancin liitto. Kaksi tornia-elokuva seuraa kirjaa ehkä kaikkein vähiten kolmesta, mutta on kirjana ihana ja leffana samoin, vaikka onkin muokattu.

Kirjana alkaa siitä, kun Aragorn lähtee etsimään Boromiria. Mielenkiintoinen kirjanaloitus sinällään. Aragorn, Legolas ja Gilmi aloittavat örkkien takaa-ajon, Sam ja Frodo ovat matkalla Mordoriin. Pidän Kahdesta tornista melko paljon. Parhaita kohtia ovat varmaankin takaa-ajokolmikon ja Eomérin tapaaminen, Merrin ja Pippinin tapaaminen Puuparran kanssa ja tietysti lopun 'Hylkytavaraa' luku. Aivan ihastuttava! Jos mietitään Frodoiluja, Frodo tapaa Faramirin. En tiedä miksi, mutta Faramirista on tullut nyt viime aikoina aivan suosikkihahmojani, ehkä pidennettyjen leffaversioiden takia... 

Kuninkaan paluu. Leffaan olin vähän pettynyt, kun siitä puuttuu Dúnedain kokonaan. Ei ollut Halbaradia, jota rakastan jostain ihan oudosta syystä: koko tyyppiä mainitukaan kirjassakaan kuin ehkä kahdesti-kolmesti. Ehkä se johtuu vain siitä, että hän on Samooja, ja ilmiselvästi läheinen Aragornille. Tässä kirjassa suosikkikohtiani ovat varmaankin Faramirin ja Eowynin tarina, Konnun puhdistus ja pienistä, yksittäisistä kohdista Gimli ja Legolas lunastamassa toisilleen antamia lupauksia. Lisäksi rakastan yli kaiken Merriä, joka antaa miekkansa Theodenille, aaawws. Sitä kohtaa kaipasin kanssa leffasta, mutta pidennetyssä versiossa se onneksi oli, se oli aivan ylisuloinen kohtaus.. You simply can't love that!

Ehkä jotakin vielä Sormusten herroista. Sarjassa on vain ilkeitä isukkeja. Tai kirjassa ei ole kuin yksi, mutta leffassa on kaksi, nimittäin Elrond ja Denethor.  Elrond ei ole kirjassa mitenkään ilkeämpi, mutta leffassa hän on vähäsen.. Denethor. Argggh, vihaan tätä sen takia, miten hän kohtelee Faramiria. Toivoa nyt, että tämä olisi kuollut Boromirin sijaan. Hmmmmmmmph. (Todella sivistynyttä tekstiä, tiedetään). 

Lempihahmojani taitavat tätä nykyään olla Faramir, Merri ja Pippin. Pidän edelleenkin Aragornista ja Legolasista myös paljon, mutta Faramir, Merri ja Pippin ovat syrjäyttäneet heidät ykköspaikalta. Leffoissa pidän kuitenkin kaikkein eniten Klonkusta, Serkinsin näyttelijäntyö Klonkun takana on yksinkertaisesti mahtavaa, ei voi muuta sanoa! 

Tulipa pitkä, ei kovin laadukas selitys.

-'n

Tuija Lehtinen - Ihan pihalla

Maaliskuu on ollut lukurintamalla lievästi sanottuna hiljaista. Ehkä nyt koeviikon alkamisen kunniaksi jaksaisin taas lukea, kun se on jotenkin kokeisiinlukua mielenkiintoisempaa.. Mistäköhän tällainen ilmiö?

Olenkin jo jossain hehkuttanut Tuija Lehtisen kirjoja. Kirjat ovat kaunistelemattomia nuortenkirjoja, ja en tähän mennessä ole törmännyt yhteenkään huonoon Lehtisen kirjaan. Kirjoja suosittelisin ehkä yläastelaisille ja sitä vanhemmille, jos nuortenkirjat jaksavat yhä kiinnostaa. Paljon nuoremmille en suosittelisi välttämättä kirjojen aiheiden ja tyylin takia. Lehtiseltä on tosin myös nuoremmillekin sopivia kirjoja, kuten Rebekka-sarja ja esimerkiksi Katuhaukat, ja muitakin, mutta niitä en ole itse lukenut, olen pysynyt näissä nuortenkirjoissa.

Ihan pihalla kertoo neljän nuoren tarinan. Kaikkien nuorten elämä on mennyt enemmän tai vähemmän perseelleen, ja heistä kolme ovat päätyneet Perhekoti Tuulikanteleeseen. Neljäs taas on Tuulikanteleen pitäjien lapsi. Kirjan päähenkilöllä, Jirillä, on elämä mennyt suhteellisen mukavasti, kunnes hän loukkaantui ja hänen tulevaisuudeltaan vietiin pohja alta. Muista henkilöistä Lila paloi loppuun ylivaativien vanhempiensa takia, Näädällä oli väkivaltainen isäpuoli, jonka vuoksi hän päätyi lopulta jengeihin sekoilemaan, ja Oonalla on elinkautinen perhekodissa, kun hän joutuu jakamaan vanhempansa sosiaalitapausten kanssa, mutta muuten hänellä on mennyt suhteellisen mukavasti. Lisäksi perhekodissa on kaksi nuorempaa tapausta, koulukiusattu Stella ja Tero, jonka yksinhuoltajaäiti ei pystynyt kunnolla huolehtimaan pojastaan.

Mielestäni kirja on osuva ja nimenomaan kaunistelematon, melko todentuntuinen. Taattua Lehtistä. Pidän etenkin kirjan kerronnasta, sillä tarinaa kerrotaan vuorotellen Jirin, Oonan ja Näädän näkökulmista, useiten Jirin. Hahmot ovat upeita, ja mielestäni on hienoa, että ihmiset ovat päätyneet perhekotiin eri syistä, ovat erilaisia ja kuitenkin kaikki kirjan nimen mukaisesti ihan pihalla, mutta alkavat pikkuhiljaa ymmärtää asioita. Kaikki kasvavat tarinan aikana. Lisäksi on mielenkiinoista, että Jiri päätyy käytännössä lintukodosta, turvallisesta kodista, perhekotiin, mutta vastapainoksi on kuitenkin Näätä, joka on kokenut perheväkivallan.

Kirja on jotenkin aina ajankohtainen, vaikka onkin jo melkein kymmenen vuotta vanha, ja vaikka olenkin lukenut sen varmaan toistakymmentä kertaa, se ei silti kulu.. Ihan pihalla on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja jos fantasiaa ei lasketa mukaan, se on varmaankin top3:ssa.

Jos jotakuta kiinnostaa tämä kirja ja Lehtisen muutkin kirjat, suosittelen erityisesti tämän lisäksi Sara-sarjaa. Sara@grazymail.com , Nottingham kesällä kello 6 , Sara ja levottomat jalat , sekä Sara-sarjaan liittyvä, itsenäinen jatko-osa Missä olet, Sara?
-'n

Michael Scott - Kirjanvartija

Alkuperäiskansi, en löytänyt hyvää
kuvaa suomenkielisestä.

Michael Scottin Kirjanvartija on Kuolemattoman Nicholas Flamelin salaisuudet - sarjan ensimmäinen osa. Vauhdikas, mielenkiintoinen, tosin kummallinen kirja. Koko opus käsittää pari-kolme päivää, ja on noin 350sivuinen. Tylsiä hetkiä ei oikeastaan ole.

Lokeroisin Kirjanvartijan samaan luukkuun kuin Percy Jacksonit - tosin Kirjanvartijassa ei esiinny vain tietyn mytologian hahmoja, vaan aika laajalti - on sfinksi, golemeja (saviukkoja, jollainen on mielestäni jossain vanhassa simpsonit-jaksossakin nähty), Bastet egyptiläisestä mytologiasta ja muitakin, joita en tosin nyt muista.

Kirja on kuitenkin hämärä ja mielestäni ärsyttävä. Päähenkilöt, Sophie ja Josh ovat kaksoset, ja eräässä kirjassa, velho Abrahamin Koodeksissa, ennustetaan 'kahden jotka ovat yksi' joko pelastavan tai tuhoavan maan. Tässä kohdassa kirjassa on räikeä virhe (jonka bongaavat varmaankin vain sellaiset, jotka ovat lukeneet vähän enemmän biologiaa, tai ainakin keskittyneet tunneilla), sillä eivähän Sophie ja Josh voi olla 'kaksi jotka ovat yksi', sillä koska he ovat tyttö ja poika, he eivät voi olla identtiset kaksoset, ja normaalikaksoset eivät ole yhtään sen enempää yksi kuin parin vuoden ikäeroiset sisarukset, mutta identtiset kaksoset ovat kyllä teoriassa yksi.

Äskeinen ei ehkä haittaa kauheasti lukukokemusta. Pidän mytologioihin ja historiallisiin henkilöihin viittaavista, modernisoiduista kirjoista. Ne ovat mukavia lukea. Tämäkin oli mukava, tosin meni melko kauan aikaa lukea se, kun ei inspiroinut lukea. Todennäköisesti tulen lukemaan lopunkin sarjan, mutta tämä kirja ei kuulu henkilökohtaisiin suosikkeihini kuitenkaan. Sisarusten välinen suhde on aluksi liian siirappinen, tosin ehkä kaksosten suhde on erilainen kuin vuoden ikäeroisten sisarusten - en ainakaan osaisi kuvitella olevani noin hyvä kaveri oman veljeni kanssa. Loppua kohti sisarusten suhde muuttuu erilaiseksi, tosin sopii kirjan tapahtumiin, mutta vaikka minua yleensä ärsyttää, että melkein kaikkien fantasiakirjojen päähenkilöt ovat poikia/miehiä, (minussakin asuu näemmä pieni feministi) tässä kirjassa tytön, Sophien, asema ärsyttää paikotellen. Blaah.

Kirja ei siis ole mielestäni mitenkään kympin suoritus, ehkä joku seiska-seiskapuoli-kasi voisi olla sopiva arvosana. Kenties lukemisen arvoinen, ihan mielenkiintoinen, mutta on niitä parempiakin kirjoja nähty..
-'n

J.R.R Tolkien - Keskeneräisten tarujen kirja

Tolkienin Keskeneräisten tarujen kirja: kätevä ja raivostuttava. Kirja pitää sisällään nimensä mukaisesti muutamia Tolkienin tarinoita, jotka eivät joko valmistuneet tai eivät päätyneetkään esimerkiksi Silmarillioniin. Keskeneräisten tarujen kirjan on koonnut J.R.R:n poika Christopher, ja jollen kovin paljon väärin muista, Christopher oli J.R.R:n nuorin poika, tosin tätä en mene vannomaan, siitä on jo aikaa, kun luin äidinkielenkurssilla Carpenter-nimisen kirjailija tekemän elämäkerran. Voisin tähän vielä lisätä nippelitietona Tolkienin etunimen olleen John Ronald Reyes. Jollen väärin muista.. 

Kirja oli mielenkiintoinen, mutta erittäin raskas lukea, sillä tarinat pomppivat välillä hirveästi, ja kaikkea aiheesta ei ollut kerrottu näissä taruissa, esimerkiksi Túrinista, josta ilmeisesti kerrotaan Húrinin lasten tarinassa enemmänkin, kerrottiin muutoin ihan hyvinkin, mutta keskeltä jäi pitkä pätkä tekstiä pois, joten olisi varmaan pitänyt lukea tätä yhtä aikaa Silmarillionin, Húrinin lasten tarinan ja Sormusten herrojen kanssa, tosin kolmannesta ja neljännestä ajasta kirjassa ei ollut paljoa.

Keskeneräisten tarujen kirjalla on omat hyvät puolensakin. Kirjan lopussa oli loistava hakemisto: Keski-Maan eri paikat ja Tolkienin useat hahmot olivat suurin osa, ainakin kaikki mitä itse etsin, olivat listattu ja selitetty hakemistossa. Valaisi erittäin paljon outoja hahmoja ja paikannimiä vilisevää kirjaa, selkeytti sitä melkoisen hyvin, sillä jos unohti, kuka jokin hahmo oli, tai missä jokin paikka on, pystyi sen äkkiä selaamaan takaa.

Minua kiehtoi Keskeneräisten tarujen kirjassa eniten tarinat Tuorista, ihmisestä, joka etsiytyi haltijoiden salattuun valtakuntaan ensimmäisellä ajalla ja oli Túrinin sukulainen, tosin en enää muista tämän salatun haltiavaltakunnan nimeä. Lisäksi toinen mielenkiintoinen (sormustenherrarakkauteni tähden) tarina oli Kurjenmiekkakenttien taistelusta kertonut pätkä, taistelusta, josta olin aina halunnut tietää lisää.

Yleisilmeeltään kirja on lukemisen arvoinen, ei vaadi täyttä kannesta kanteen lukemista, itsekin skippasin pari tarua, jotka eivät aiheeltaan kiinnostaneet minua yhtään, mutta voin kuitenkin hyvällä omatunnolla sanoa lukeneeni kirjan. Raskas? Kyllä. Sekava? Kyllä. Vaikeaselkoinen? Kyllä. Mielenkiintoinen? Kyllä. Kannattaako lukea? Kyllä, jos Tolkienin Keski-Maa kiinnostaa hiukkaakaan enemmän. Ei, jos Sormusten herrojenkin lukemien tuotti tuskaa, ja jollei ole lukenut Silmarillionia aiemmin.
-'n

Seuraavissa kirjasesittelyissä mennee hetki, sillä aion esitellä Sormusten herrat yhtenä pakettina, ja kolmatta en ole ehtinyt aloittaa vielä, ja lisäksi lainasin kirjastosta pinon Septimus Heappeja (Kirj. Angie Sage) ja todennäköisesti keskityn nyt niihin, ja niistäkin vähän ajattelin jotain yhtenäisempää ja laajempaa esittelyä, kun ne olen saanut luettua. Tosin Michael Scottin Kirjanvartija ei ole enää kovin pahasti kesken, joten siitä saattaa tulla seuraava esitelty kirja, tosin en tiedä. Sen näkee sitten.

P.C & Kristin Cast: Hunted

House of the night - sarjan viides osa. Kirja on Castille uskolliseen tapaan täytetty huumorilla ja vaaratilanteilla - ja jälleen kerran päähenkilön, Zoeyn, miesseikkailuilla.. Tämä oli ensimmäinen teos Castilta, jonka luin alkuperäiskielellä, ja se oli paikotellen vaikeaa ymmärtää, suurin osa helppoa, mutta koska kirja on hyvin puhekielinen, höystettynä paikotellen sivistyssanoilla, sitä on välillä vaikea tajuta, etenkin noiden sivistyssanojen merkitykset menevät täysin ohitse.

Kirja oli kyllä mielenkiintoinen, ei juurikaan tylsiä hetkiä, mutta siinä tapahtui melkeinpä liian paljon. Yksi loukkaantuu, kiidetään sinne, jutellaan, toinen loukkaantuu, kiidetään tänne, taas yksi loukkaantuu, suoritetaan jäätävä ja vaarallinen suunnitelma ja katsotaan, josko saataisiin tuhottua paha. Tai ainakin karkotettua. Kirjassa oli myös paljon runoja, jotka kuvittelisin olevan koomisen kuuloisia suomennettuina...

Sarja on kyllä hyvä, mutta minua on alkanut ärsyttää sen puhekielisyys ja minä-kerronta. En ole ikinä tosin pitänyt hirveästi minä-kertojista, mutta tässä sarjassa puhekielisyyden ja minäkerronnan yhdistelmä on järkyttävä. Tai ehkä tuo ei ole suoraa minä-kerrontaa, kaikista henkilöistä puhutaan nimeltä, ei Zoeysta 'minänä', mutta selkeästi Zoeyn puolelta, ei objektiivisella tavalla.
Tosin tähän täytyy sanoa minä-kerronnan puolesta se, että rakastan Rick Riordanin kerrontatyyliä Heroes of Olympuksessa ja Kane-chronicle -sarjassa, joissa kertoja on tämän sarjan tapaan jonkun hahmon puolelta selkeästi kerrottu, mutta kertojat vaihtuvat, esimerkiksi Kaneissa sisaruspari kertoo vuorotellen tapahtumia, a HoO:ssa kolme ihmistä kertoo vuorotellen, riippuen mihin asiaan Riordan tahtoo kerronnallaan painottaa.


Ylipäätään fiilis House of the night - sarjasta on se, että taidan vain odotella suomennoksia, jotka saa aina kirjastosta, enkä vaivaudu tilaamaan alkuperäiskielisiä teoksia satakunnan alueelta, jolloin varausmaksu on 50snt, ja vaikka sarja onkin hyvä, en jaksa vaivautua.
-'n

Tätä postausta seurannee blogihiljaisuus, sillä minulla on tavalliseen tapaani 5 keskeneräistä kirjaa, joista kaksi on raskaslukuisia, yksi on Sormusten herrasta, eli pirun pitkä, ja kahta ei juuri inspaa lukea. (Lisäksi sain vihdoinviimein LotR-Extended edition-DVD:ni postissa, joten pari seuraavaa päivää menee niitä tuijotellessa.. En jaksa odottaa viimeiseen osaan pääsyä, kun leffa kestää neljä tuntia, ja sisältää kaikkia ihania extrakohtauksia, jotka normiLotR:stä puuttuvat)

Veera Laitinen: Surunsyöjät

Veera Laitisen Surunsyöjät oli hämmentävä romaani.. Suurin hämmennyksen syy, oli kun äsken vähän googlailin, tajusin, että kirjailija on syntynyt vuonna 1997, ja tämä selittää kirjan kieleen liittyviä ihmetyksen kohteitani.

Surunsyöjät on mielestäni low-fantasykirja, vaikka tapahtumakaupunki onkin kuvitteellinen. Hämmennyin aluksi nimenomaan kirjan kieltä ja kerrontaa, se ei jotenkaan sopinut mielestäni mihinkään lokeroon: paikoitellen vanhahkoja ilmauksia, ja paikoitellen täysin nykykieltä, esimerkiksi 'revetä nauramaa' käytettiin aika usein. Tällä hetkellä olen aika pirun kateellinen, että joku minua kolme vuotta nuorempi on keksinyt tuollaisen tarinan, joka tosin on vielä melkoisen everyday-kategoriaan menevä, sillä tämä sarjan ensimmäinen osa sijoittuu lähinnä Blue Cove - kaupungin lukioon ja päähenkilö Hope McKayan elämään, jolla oli aika masentava lapsuus, josta tosin kerrottiin kirjassa raivostuttavan vähän, mutta samalla paljon. Kirjasta tekee myös mielenkiintoisen, että siinä on uudenlainen fantasiahahmorotu, Surunsyöjät, jotka ovat jonkinlaisia enkeleiden ja vampyyrien yhdistelmiä.. Niin, ja kirjasarjan eräs todennäköisesti tulevaisuudessa tärkeimpiin hahmoihin kuuluva 'pahis'pomo (tosin tämän kirjan perusteella en osaa sanoa, onko tämä paha, hyvä, vai jotain siltä väliltä), itse Kuolema, on nainen..

Kirjan alkupuoli oli vähän tylsähkö, kolmen ystävyksen lukioon tulee uusi oppilas, poika nimeltä Victor, joka on tietenkin kaikkien koulun tyttöjen unelma - totta kai heti kahden kolmesta kaveruksestakin, vaikka tämä kolmas, joka aluksi vihaa poikaa, lopulta ymmärtääkin pitävänsä pojasta ystävänä, ja kenties vähän muunakin kuin pelkästään ystävänä. Hope ja Victor kuitenkin salailevat asioita, ja lopulta, kun Hope saa totuuden kiristettyä Viktorilta väärinkäsityksien kautta, hän ei olekaan enää niin varma, mitä tästä unelmapojasta pitäisi ajatella.
Kirja muuttui mielenkiintoiseksi ja pimeämmäksi loppua kohden, ja Victoriin liittyvät salaisuudetkin alkoivat pikkuhiljaa selvitä. Kirjan viimeiset sanat jättävät valtaisan odotuksen tunteen seuraavaa osaa kohtaan. Kirjasarjasta on (mitä googlettamalla ymmärsin) tulossa ilmeisesti viisiosainen, ja toisen osan pitäisi ilmestyä vielä tänä vuonna.

Tämä kirja todistaa, että kuka vain voi kirjoittaa. Ehkä minunkin pitäisi taas alkaa suunnitella erästä tekstiäni vähän pidemmälle, yksi suurimmista haaveistani kun on kirjoittaa oma kirjasarja, josta toivoisin tulevan trilogia. Ja tottakai tämä trilogiani käännettäisiin monille kielille, ja saavuttaisi LotRien ja HP:n aseman.. Taidan joskus pudota pilvilinnoistani, kovaa ja korkealta, tähän tavalliseen, kylmään, masentavaan maailmaan...
-'n

George Orwell: Eläinten vallankumous

George Orwellin Eläinten vallankumous oli hämmentävä ja mielenkiintoinen kirja. Se tosin oli melko ohut, ja itse arvostan paksuja kirjoja enemmän kuin ohuita. Kyseiseen kirjaan tartuin äidinkielen Klassikkokurssin ja muutaman suosittelijan ansiosta, ja olihan se ihan lukemisen arvoinen läpyskä, joka on Venäjän vallankumouksista tehty satiiri.

Eläinten vallankumouksen alussa maatilan, Kartanon, vanha sika, Majuri, kertoo nähneensä unta maailmasta, jossa eläimet ovat vapaita ihmisten komentelusta, ja että jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen. Majuri kuolee, ja eläimet jäävät haaveksimaan tästä eläinten maailmasta. He päättävät ajaa maatilan isännän, Jonesin, ja tämän perheen pois Lumipallo-nimisen sian johdolla. Häätö onnistuu, ja eläimistä tulee tasa-arvoisia, ainakin hetkeksi... Lumipallo asettuu eläinten johtoon, muiden sikojen ollessa myös johtavia henkilöitä, Napoleon Lumipallon 'johtajaparina' ja Vinku-nimisen sian puhuessa eläimiä ympäri milloin missäkin tilanteessa, mielistellen kulloistakin johtajasikaa ja aiheuttaen propagandalla eläinten kiltin sikojen seuraamisen.

Ehkä vähän hämmentäväkin kirja, kun ajatteli kirjana, eikä minään poliittisena vallankumousta käsittelevänä satiirina. Välillä oikeasti unohti, että kyseessä oli eläimiä. Kirjan loppukin oli hyvin tehty. Se loppui sanoihin "Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi". Todentuntuinen tarina hyvän tarkoituksen takia aloitetusta asiasta, jonka yksittäinen ahne henkilö saattaa pilata ja muuttaa täysin alkuperäisiä tavoitteita vastakkaiseksi.
-'n

Rick Riordan: Percy Jackson x3

Totesin, etten jaksa esitellä Percy Jackson - sarjan kolmea viimeistä osaa erikseen, tuntuu, että toistan aina samat asiat. Nyt siis yhteisesittelyn saavat Percy Jackson and the titan's curse, Percy Jackson and the battle of the labyrinth sekä Percy Jackson and the last Olympian.

Sarjan kolmannessa osassa, Percy Jackson and the titan's curse, sarjaan ilmestyy uusia hahmoja. Zeuksen tytär, Thalia, kaksi uutta puoliveristä, sisarukset Bianca ja Nico Di Angelo, sekä Artemiin metsästäjät. Kirja poikkeaa aiemmista siten, että Annabeth on kadonnut: hän putoaa Biancan ja Nicon pelastamiseksi tehdyllä retkellä kalliolta. Artemiin metsästäjät pelastavat Thalian, Percyn, Groverin sekä uudet puoliveriset, ja pian onkin jälleen uuden etsintäretken aika: Percyä ei tosin oteta mukaan, sillä etsintäretken johtaja, Artemiin metsästäjien johtaja, ei tahdo ottaa poikaa mukaan matkalle. Percy tosin lähtee kuitenkin, ja pelastaa porukan pulasta, ja liittyy ryhmän mukaan. Matka jatkuu, ja etsintäretken ennustus toteutuu pala palalta... Percy tapaa myös kuolevaisen tytön, Rachelin, joka pystyy näkemään Sumun lävitse.

Titan's curse on mielestäni mukava, sillä se tuo uuden näkökulman puoliveristen maailmaan, sillä päähenkilöt Percy ja Annabeth eivät olekaan aivan niin valokeilassa, Annabeth ainakaan. Uudet hahmot ovat koomisia, kirjassa tavattiin pikaisesti muistaakseni esimerkiksi lentävä porsas. Lisäksi kirjassa Kronoksen suunnitelmat alkavat selvitä vähäsen.


Neljännessä osassa, The battle of the labyrinth, Puoliveristen leirille saapuu uusi työntekijä, auttamaan Dionysuksen poissaollessa. Uuden pelin, 'selviä-hengissä-hirviöiden-hyökkäyksessä'-tyylisen, aikana Percy ja Annabeth putoavat luolaan, luulevat olevansa poissa muutaman minuutin, mutta ovatkin kadoksissa pari tuntia. Luola paljastuu olevan Kronoksen suunnitelman tärkein asia, Labyrintti, joka on levittäytynyt käytännössä koko Amerikan alle, ja jonka läpi kulkemalla voi tulla suoraan Puoliveristen leiriin, leirin suojauksista huolimatta. Alkaa armoton kilpajuoksu: Percyn, Annabethin, Groverin ja Tysonin täytyy löytää Adrianen lanka, jonka avulla labyrintissa voi suunnistaa eksymättä. Lankaa varten heidän täytyy löytää labyrintin suunnittelijan, Deadaluksen paja, sillä lanka on siellä. Nelikko löytää toisen tavan kulkea labyrintissa: he tarvitsevat Sumun lävitse näkevän kuolevaisen apua: Rachelin. Percyllä on myös omia ongelmia Nico Di Angelon kanssa, tämä kun on suuttunut Percylle Percyn petettyä hänen luottamuksensa Titan's cursen aikana.

The battle of the labyrinth on mielestäni yksi parhaista Percy Jacksoneista, johtuen labyrintistä, joka on aina jollakin oudolla tavalla kiehtonut minua - tosin tällä kertaa labyrintissa ei ollut vain Minotaurusta, niin kuin kreikkalaisessa mytologiassa. Samalla koomisella tavalla kirjoitettua, humoristista tekstiä kuin aiemmatkin Riordanin kirjat. Percy ja Annabeth ovat jälleen valokeilassa, mikä on hivenen tylsää, mutta koska edellisessä kirjassa he eivät olleet ainoat sankarit, se suotakoon. Uusia puolijumalia ei juurikaan ole, mutta esimerkiksi Nico Di Angelosta saadaan tietää lisää, ja tavataan lisäksi muutamia uusia jumaliakin, esimerkiksi Hefaistos.


Viides ja sarjan viimeinen osa, The last Olympian, alkaa, kun Percy lähtee Beckendorfin, Hefaistoksen pojan, kanssa sabotoimaan Kronoksen suunnitelmia - sabotointiyritys onnistuu, mutta suunnitelmat menevät kuitenkin pilalle. Percy pääsee myös käymään Poseidonin palatsissa meren pohjalla. Percy ystävineen saa selville, että hirviö Typhon on herännyt, ja koska jumalat ovat taistelemassa tätä vastaan, lukuunottamatta Poseidonia, joka käy omaa sotaansa vanhoja merenjumalia vastaan, ja Haadesta, joka murjottaa manalassa, joten Olympus Manhattanilla on jäänyt täysin suojaamattomaksi, ja Kronos armeijoineen lähestyy sitä kovaa vauhtia. Percy ja muut puoliveriset ottavat tehtäväkseen Manhattanin suojelemisen, mutta ymmärtävät pian joukossaan olevan vakoojan: Kronos tuntuu koko ajan tietävän puoliveristen suunnitelmat ja niiden heikoimmat kohdat. Kronos saavuttaa Olympuksen, ja Typhon lähestyy Manhattania, eikä jumalilla ole mahdollisuutta voittaa tätä, ellei Poseidon pääse apuun omasta sodastaan huolimatta, ja Haades pääse eroon katkeruudestaan ja saavu auttamaan. Mutta onnistuvatko sankarit pelastamaan Olympuksen? Ja mikä rooli on Rachelilla, Sumun läpi näkevällä tytöllä, vielä esitettävänä?

Päätösosa on upeasti kerrottu, vaikkei lisääkään kuin yhden myytin sarjaan, nimittäin tapaamisen Styx-joen ja Achilleen kirouksen kanssa. Percy on jälleen melkoisen voittamaton, mutta muut hänen ystävänsä haavoittuvat tasapuolisesti, eikä kirjassa siis ole muita übersankareita. Toisaalta, kirjan loppu on vähän tympeä, ennalta-arvattavakin, mutta onneksi Percy ei yksin sentään ole sankari. Olympuksella on myös havaittavissa ihanaa sisaruskateutta, mutta kuitenkin ianikuisten kaunojen unohtamistakin. Ja kerrankin Percy pääsee käymään Olympuksella ilman, että äänestetään saako hän elää vai kuoleeko hän. On mielestäni myös mukavaa, että kuolevainen Rachel pääsee mukaan toimintaan, tavalla tai toisella.


Kokonaisuudessaan Percy Jackson - sarja on aivan ihana tällaiselle kreikkalaisen mytologian rakastajalle. Sarjasta löytyy puolijumalien ja jumalien lisäksi Satyyreita, luonnonhenkiä, sekä hyviä että pahoja kyklooppeja, kentaureja, pegasoksia ja niin edelleen. Sarjan päähenkilö on kyllä raivostuttavan voittamaton, mutta kohtaa kuitenkin ongelmia ja haavoittuukin, kerran hänen uskotaan jopa kuolleen, joten Percy ei kuitenkaan ole täysin yli-inhimillinen.. Ei hän tosin kokonaan ihminen olekaan, joten siihen menee inhimillisyysteoria. Pidän myös siitä, että sarjan aikana taidettiin tavata kaikki jumalat yksityisesti - poikkeuksena Zeus, mutta hän onkin liian kiireinen hyppiäkseen puolijumalten luona, ja lisäksi ei voi sietää Percyä, joten ehkä on hyvä, että hän pysyi Olympuksella. Sarjassa on sekin hyvä puoli, että Percy ei suinkaan ollut Zeuksen poika ja kaikkien jumalien suosikki, vaan Poseidonin poika, ja hänellä on myös jumalia vihamiehinä, pahimpana Ares, sitten ehkä Hera ja Zeus. Jumalien persoonallisuudet ovat upeita, Areksesta on tehty paksupäinen ja hyyvin sotaisa, Apollosta taas pepsodenthymyinen, raybanit silmillä kulkeva ja yli-itsevarma, ja hänen sisarestaan Artemiista ihana vastapaino veljelleen. Poseidonista pidän kyllä eniten, saattaa johtua siitä, että olen meri-ihminen.. Jos itse olisin joku Olympuksen jumala luonteeni perusteella, olisin todennäköisesti Poseidon, Athene tai astetta vähemmän koppava Apollo.

En ymmärrä, mistä Riordan repii kaikki juttunsa ja kirjojen huumorin, enkä sitäkään, miten hän on niin tuottelias kirjailija - raivostuttavankin tuottelias. Riordanilta on tulossa The Mark of Athena, Heroes of Olympus-sarjan kolmas osa syksyllä 2012, ja Kane Chronicles-sarjan kolmas osa, The Serpent's shadow nyt keväällä. Pidän myös Riordanin Kane Chronicles-sarjasta, joka yhdistää nykyajan egyptiläiseen mytologiaan, muttei kuitenkaan ole liian samanlainen Percy Jacksoneiden sekä Heroes of Olympus-sarjojen kanssa. Kane-sarjoissa on ihanaa sisarusrakkautta ilmassa.. Ilman muuta lukemisen arvoinen kirjailija, kaikki sarjat ovat täynnä huumoria, vaarallisia tilanteita ja mytologioiden jumalia modernilla twistilla.
-'n

Rick Riordan: Percy Jackson and the sea of monsters

Percy päätyy uuteen kouluun ja ystävystyy Tysonin kanssa. Hän joutuu taas ongelmiin koulussa - tällä kertaa häntä syytetään liikuntasalin räjäyttämisestä - mikä tosin johtui jättiläiskannibaalien 'polttopallosta'. Percy huomaa, ettei Tyson olekaan tavallinen kuolevainen - hän onkin kyklooppi! Percy törmää koulussaan myös Annabethiin, ja he lähtevät kaikki kolme puoliveristen leirille. Leiri on tosin kuihtumassa, sillä joku on myrkyttänyt leirin reunoja suojelevan Thalean puun! Percy on huolissaan Groverista, joka lähti etsimään luonnonjumala Pania, mutta joka vaikuttaisi olevan pulassa - hän ilmestyy Percyn uniin, kertoen olevansa kykloopin vankina, kykloopin, jolla on kultainen talja, joka voisi parantaa puun, jolloin leiri alkaisi taas kukoistaa. Percy ja Annabeth tahtovat lähteä etsimään kultaista taljaa, mutta Chironin (Kheiron suom.) sijainen ei tahdo päästää heitä lähtemään, vaan määrää Clarissen, Areen tyttären, etsintäretkelle - ja siitäkös Percy tympeentyy. Hän päättää uhmata sääntöjä, ja lähteä etsimään Groveria ja poistua Puoliveristen leirin alueelta ilman lupaa - ystäviensä seurassa. Onnistuvatko Percy, Annabeth ja Tyson löytämään Groverin ja kultaisen talja, ehtiikö Clarisse ensin, vai epäonnistuuko etsintäretki kokonaan..?

Teos on siitä mielenkiintoinen, että Percy ei olekaan enää leirin kultapoika, vaan joutuu epäsuosioon. Edelleen Riordanille tyypillistä loistavaa kerrontaa, ja uusi, upea henkilöhahmo, Tyson, pääsee mukaan seikkailuihin: epäsuosittu, nuori kyklooppi, jota leiriläiset pelkäävät. Uusia hirviöitä ja hahmoja esiintyy muutenkin, kirjassa päästään tapaamaan myös Chironin sukulaisia, jotka ovat niin kovin erilaisia kuin Chiron itse. Kirjan lopussa tapahtuu erittäin mielenkiintoinen käänne, joka saattaa vaarantaa kaikkien Puoliveristen tulevaisuuden. Kirja on yhtä loistava kuin sarjan ensimmäinen osa. Jos tahtoo nopeasti luettavia kirjoja, Percy Jacksonit ovat ehdoton valinta, niitä lukee helposti englanniksikin kirjan per päivä, vaikka tekisikin muutakin välissä eikä istuisi nenä kiinni kirjassa.
-'n

Rick Riordan: Percy Jackson and the lightning thief

Rick Riordanin ensimmäinen kirja Percy Jacksonista ja tämän maailmasta. Vauhdikas, mielenkiintoinen, loistavasti kirjoitettu tarina, joka yhdistää modernia USA:ta ja muinaisen Kreikan mytologiaa. Lukeminen arvoinen sarja todellakin. Riordanin kirjat ovat englanniksi helppolukuisia.

PJ&lightning thiefin alussa Percy saa selville olevansa Poseidonin poika, ja että Poseidon rikkoi valaansa, kun Percy syntyi: Kolme suurta jumalaa, Zeus, Poseidon ja Haades olivat vannoneet, etteivät enää hanki lapsia ihmisten kanssa, sillä heidän lapsensa ovat voimakkaampia kuin muut puolijumalat, ja vaarallisia muille. Percy joutuu vaikeuksiin ystävänsä Groverin, joka on sattumoisin puoliksi vuohi, Satyyri, ja päätyy puoliveristen leirille New Yorkissa. Sieltä Percy lähtee suorittamaan tehtävää Groverin ja ystävänsä/kilpailijansa Annabethin kanssa: Heidän pitää löytää ja palauttaa Zeukselle tältä varastettu Masterbolt (mikä lie suomeksi, mahtisalamako?) jonka Zeus luulee Percyn varastaneen. Percy törmää matkallaan useisiin Olympoksen jumaliin, ja haastaa riitaakin yhden kanssa, ja päätyy taistelemaan tätä vastaa. Ehtiikö Percy löytää ja palauttaa salaman Zeukselle ajoissa, ja estämään veljeksien, Zeuksen ja Poseidonin, välisen sodan..

-'n

Tästä tuli vähän lyhyt esittely. Seuraavaksi luvassa PJ&the sea of monsters, sitten PJ&Titan's curse, sitten tulee joko muiden kirjailijoiden kirjoja, tai blogitauko, sillä en viitsi hypätä Riordanin yhdestä sarjasta tämän toiseen, sillä nyt on aktiivisen lukemisen alla Eksynyt sankari, jonka esittely tulee vasta koko muun Percy-sarjan jälkeen.. (vaikka sarjan kakkososan esittelinkin ensimmäisenä..)

Rick Riordan: The demigod files

Kävin tänään kirjastossa, lähdin syli täynnä kirjoja takaisin. Tein ensimmäisiä valintojani klassikkokurssiani varten. Sitä varten mukaani lähtivät Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani, sekä kaksi George Orwellin teosta, nimittäin Eläinten vallankumous (joka vaikuttaa masentavan ohuelta) sekä vuonna 1984. Muita kirjoja olivat Tolkienin keskeneräisten tarujen kirja, Christopher Piken The last vampire books 1-2, yhteisnidos, Philip Pullmanin The golden compass ja Rick Riordanin teokset PJ&Lightning thief ja The Demigod files.


Demigod-files on hupaisa, pieni 'opas' Percyn ystävien maailmaan. Oppaaksi kutsuminen on ehkä kuitenkin vähän väärin: noin parisataa sivua sisältävä kirjanen sisältää kolme mielenkiintoista novellia, sekä tiedot Percyn lähipiiristä ja esimerkiksi Clarissen ja Annabethin haastattelut sekä kätevän info-osuuden Olympoksen jumalista.

Novelleissa Percy on toki mukana kaikissa kolmessa. Ensimmäisessä hänen täytyy tehdä yhteistyötä vihamiehensä (vai pitäisikö sanoa vihanaisensa?) Clarissen kanssa, joskin omasta tahdostaan päätyy auttamaan tätä. Toisessa novellissa Percy auttaa Annabethin ja Silenan, Afroditen tyttären, kanssa Beckendorfia, joka joutuu pulaan. Kolmannessa novellissa päädytäänkin manalaan yhdessä Nico di Angelon ja Thalian kanssa - tarinassa, jossa Percy ei olekaan täysin voittamaton!

Demigod-files vaatii Percy Jackson - kirjat viimeistä osaa lukuunottamatta, jotta novelleista ymmärtää kaiken. Novellit toki ymmärtää varmaan, mutta paljon jää hämärän peittoon, sillä jokaisessa novellissa viitataan jollakin tavalla aiempien kirjojen tapahtumiin - toinen novelli tosin viittaa pienesti myös tulevaisuuteen, nimittäin kirjaan Lost hero, mutta Lost hero on tarkoitettu luettavaksi joko Demigod filesin jälkeen, tai suoraan PJ 5:n jälkeen, ilman koko Demigod filesiä. Mielenkiintoinen, lyhyt välipala, jos on lukemassa jotakin pitkää tiiliskiveä samaan aikaan, tämä keventää mukavasti rankkaakin luku-urakkaa. Voisi olla esimerkiksi koeviikolla hyvä, kun lukee kokeisiin lukemisen välissä novellin kerrallaan.
-'n

P.C. Cast & Kirstin Cast: Piinattu

Tällä kertaa esittelyyn pääsee P.C Castin teos Piinattu, Yön talo-sarjan neljäs osa.  Vähän vaikeaa aloittaa sarjan esittely neljännestä osasta, mutta koska en aiempia osia varmaan lue uudelleen, ja seuraavat osat aion lukea, on hyvä aloittaa edes jostakin.

Yön talo -sarja (House of night) kertoo Zoe-nimisestä tytöstä, josta tulee ensimmäisessä osassa vampyyrikokelas, ja hän menee paikkakuntansa Yön taloon, vampyyrien sisäoppilaitokseen. Kolmen ensimmäisen kirjan aikana tapahtuu kaikkea mielenkiintoista, ja jos et niitä ole lukenut, kannattaa ne lukea ennen tämän esittelyn loppupuolta, jossa on ei lukunautintoa niinkään tämän kirjan kohdalla pilaavia spoilereita, mutta spoilereita, jotka pilaavat aikaisemmat osat, jos niitä ei ole ehtinyt lukea.

Yön talo -sarja on mielenkiintoinen sarja, melko ohuilla, nopeasti luettavilla kirjoilla. Uskoisin englanninkielistenkin teosten olevan helppolukuisia, mutta toisaalta nuorten kieltä, esimerkiksi ah-niin-ihania haukkumasanoja jne. voi olla vaikea ymmärtää. Sen näkee, kun pääsen englanninkielisten kirjojen kimppuun. Minua tosin ärsyttää tällä hetkellä kirjojen minä-kertoja, mutta tämä on omasta mausta kiinni, kerronta on mielenkiintoista, ja sopii ehkä tälle sarjalle, mutta itse arvostan yleensä enemmän ulkopuolista kertojaa..

Spoilers!

Zoe on menettänyt ystäviensä luottamuksen sählättyään kolmen poikaystävänsä kanssa ja salailtuaan asioita. Hän on ystävystynyt koulun entisen kuningattaren, nykyään syrjityn Afroditen kanssa, ja hänen ystävänsä eivät ymmärrä tätä. Kirjan edetessä Zoe selittää asiat kuitenkin halki, ja päättää paljastaa ylipapittaren, kunnioitetun Neferetin salaisuuden koko koululle. Paljastus ei kuitenkaan suju aivan niin kuin pitäisi...

Yön talo -sarjassa on suomennettuja teoksia käsittääkseni ilmestynyt neljä ensimmäistä, viides on tulossa kevään aikana. Sarjassa on kuitenkin alkuperäiskielellä ilmestynyt yhdeksän kirjaa, joten tämän luettuani päätin, etten jaksa odottaa suomennoksia, ja hypätä englanninkielisten teosten matkaan. Viides kirja on kirjastosta varauksessa, joten sen pääsen lukemaan luultavasti jo ensi viikon aikana, loppuja osia sitten varailen, kun ei ole muutakaan luettavaa. 

Ensi viikolla pääsen luultavasti esittelemään Rick Riordanin Percy Jackson -sarjaa, kunhan saan ne kirjastosta. Tosin en ehdi kovin paljon välttämättä lukemaan, sillä aikani kulunee historiankurssin itsenäisen suorituksen tehtävien parissa, vielä on joku parikymmentä tekemättä, aikaakin tosin on vielä, ja japaninopiskelun parissa, ja japanista minulla onkin koe jo 18. päivä, joten se menee muiden asioiden ohitse. 

-'n

Rick Riordan: Son of Neptune

"The thing about plummeting downhill at fifty miles an hour on a snack platter - if you realize it's a bad idea when you're halfway down, it's too late".

Rick Riordanin Son of Neptune on The heroes of Olympus (Olympuksen sankarit) sarjan toinen osa. (1. Osa: Lost hero/eksynyt sankari).

Percy on menettänyt muistinsa: hän muistaa vain oman nimensä, tyttöystävänsä nimen ja hän tietää isänsä olevan jumala. Percy päätyy ongelmien kautta Camp Jupiter-nimiselle leirille, jossa hän tapaa useita itsensä kaltaisia puolijumalia, joiden toinen vanhempi on roomalaisen mytologian jumala, toinen taas ihminen. Hän tapaa Frank Zhangin ja Hazel Levensquen, joiden kanssa hän ystävystyy, ja lähtee suorittamaan alusta lähtien tuhoon tuomittua tehtävää, törmäten erilaisiin vaaroihin ja pelastuen useasti täpärästi. Kirja tarjoaa jännitystä loppuun asti, vaikka saattaa jättää pienen raivostuksen maun suuhun.

Son of Neptune on takuuvarmaa Riordania: täynnä vaarallisia tilanteita, hyöstettynä huumorilla. Kirja on helppo lukea myös englanniksi, jos ei jaksa odottaa suomennosta. Kirjan lukemista tosin hankaloittaa sen olevan Heroes of Olympus - sarjan toinen osa, mutta kirjan olevan jo seitsemäs Percy Jacksonista ja hänen maailmastaan kertova kirja. Jos lukee Eksynyt Sankari - kirjan, pärjää suhteellisen hyvin, itse en aiemmista Percy Jackson-kirjoista muistanut juuri mitään, mutta pienet yksityiskohdat ja viittaukset aiempiin tapahtumiin ovat raivostuttavan vaikeita ymmärtää ilman aiempien kirjojen melko tuoretta lukukokemusta. Toisaalta, lukemista helpottaa myös Percyn muistinmenetys, sillä asiat selitetään sen vuoksi melko tarkasti, ja viittauksia menneeseen tulee enemmän vasta kirjan lopussa, tosin ensimmäinen suurempi viittaus tulee ensimmäisten viiden luvun aikana.

Riordanin kaikki tuotokset yhdistävät nykyaikaa ja entisaikojen mytologiaa upeasti. Percy Jackson - kirjat yhdistävät nykyajan kreikkalaiseen mytologiaan, Olympuksen Sankarit - sarja yhdistää kreikkalaista ja roomalaista mytologiaa nykyaikaan, ja lisäksi Riordanin Kanen aikakirjat - sarja yhdistää egyptiläisen mytologian nykyaikaan kiehtovalla tavalla. Riordanin teokset ovat lukemisen arvoisia. Myöhemmin tulossa esittelyt ainakin Percy Jackson-sarjasta, kunhan saan ne haettua kirjastosta.

Ensimmäinen arvostelu on pitkähkö, mutta loput ovat varmaan vähemmän analyyttisiä, tämän analyyttisyys johtuu siitä, että valitsin ko. kirjan englannintunnilla tehtävään kirja-arvosteluun.
- 'n